Tunteiden holocene

Eilen olin töissä ja vaihdoin viattomia hymyjä Pojan kanssa. Sitä seurasikin naurut samanalaisesta huumorista ja yhteisitä jutuista. Kunnes illan päätteeksi hyvästejen yhteydessä Poika kumartui antamaan pusun poskelle ja suuren halin voimaa antamaan.

Tuolla jossain linjojen toisessa päässä on toinen poika, jota kutsun poikaystäväksi. Hän on ensimmäinen, jota tuolla nimellä olen kutsunut ja nyt tuntuu että aika tekee siitä vaikeampaa sanoa. Ollaan vasta pari kuukautta nähty ja uusia tunteita tunnettu.
Nyt en tiedä mitä epäilen ja mitä pelkään, koska tiedän että kaikki tapahtuu kuitenkin.
Joko olen tulen olemaan tässä Kidin kanssa. Ja huomaan että se todella saa mut onnelliseksi, uskon että ei täällä ole ketään nyt jota haluaisin katsella enemmän kuin häntä ja totean että on inhimillistä epäillä.
Tai sitten tunteet ja polun uurteet vaihtavat ajallaan suuntaa, ja löydän itseni onnellisena toisesta kainalosta.

Olen viime viikon miettinyt ja pohtinut mun ja Kidin tulevaisuutta. Ja koska yritin löytää niin kovasti jotain mitä ei ole olemassa, en nähnyt mitään.
Mitä enemmän mietin tulevaisuutta ja mennyttä, sitä enemmän tunnen olevani eksyksissä.
Tunteet sekoitettuna aikaan, saa meidät tekemään niistä molemmista tosielämää suurempia.
Kun taas unohdan ne ja keskityn tähän hetkeen, syke laantuu ja ajatukset tasaantuu.

Olen kuullut, että jos on pitkään jonkun kanssa, epäröinti häviää vähitellen pois. Uskon kyllä asioiden selkiintyvän, kiintymyksen lisääntyvän ja arjen helpottuvan. Uskon myös että ihmiset muuttuu ja niin muuttuu myös se yhdessä suunniteltu tulevaisuus.
Me epäröidään suhdetta juuri eniten silloin kun toinen ihminen ei ole läsnä. Sillon me ollaan täysin omien tunteiden varassa ja niiden kontrollointi vaikeentuu. Varsinkin tulevaisuuden kuvat alkavat suurentua ja sumeentua. Meillä on omia haluja ja omia unelmia, jotka me halutaan täysin yhdistää siihen ihmiseen jonka kanssa ollaan. Vaikka lopulta parisuhteessa niiden kahden ihmisellä ei ole mitään muuta sidosta, kuin sanat ja tunteet. Emme siis koskaan voisikaan käytännössä olla se "me", jota niin haluamme toistella. Koska kaikki on henkilökohtaista, niin tunteet ja tulevaisuus.

Kun mietin paljon minua ja Kidiä, sekä lisään ajatuksiin mukaan hurmaavan kollegan töistä, tietysti saan aikaan paljon epäilyjä ja murheita.
Ja kun asioita analysoi liikaa, saa aikaan vain sekavan tilanteen, joka voi päätyä kaduttaviin päätöksiin.
Yleensä noista pohdinnoista jättää automaattisesti pois tämän hetken.

Koska juuri nyt olen onnellinen.

Nyt puhutaan seksistä!

Mitä me oikein pelätään!
Me käytetään liiaa aikaan miettimiseen, pelkäämiseen ja arasteluun. Meidän pitäis antaa mielen täyttyä mielihyvällä, fantasioilla ja häpeämättömyydella. Puhua kaikesta mikä tuntuu hyvältä ja mikä saa pään sekasin. Ostaa leluja, stay-up sukkahousut ja ajatella että kerran vaan eletään.
Meidän pitää rakastella, harrastaa seksiä ja panna niin että naapurissa pelätään tulleen maanjäristys!

Tänään tajusin, että itse oon pelänny seksiä jo liian kauan. Luulin olevani suht rohkea ihminen, mutta eilen huomasin suuren heikkouden itsessäni.

Ensimmäinen kerta on harvoin hyvä. Mä koin sen sellasella tavalla, jota kenenkään ei pitäis kokea. Olin kahdeksantoista ja halusin säästää itteni jollekkin erityiselle, mutta toisin kävi;
Olin liian humalassa, sammuin ja poika käytti hyödykseen tän tilanteen. Heräsin valtavaan kipuun, ympärillä nauraviin ihmisiin ja yläpuolellani läähättävään tuntemattomaan poikaan.
Liian kauan pidin tuota tapahtunutta vitsinä. Nauroin, että haha olipas tyhmä juttu ja hölmö tyyppi.
Tuosta noin vuosi eteenpäin halusin harrastaa seksiä yhden ihanan pojan kanssa. Ajattelin, että nyt on se mun oikea eka kerta. Mutta silloin huomasin, kuinka vakava se ihan eka kerta oli ollut. Sain kesken kaiken todella pahan paniikkikohtauksen, tunsin suurta ahdistusta ja hirveää vastenmielisyyttä pojan kosketusta kohtaan.
Vielä tuonkin jälkeen otin asian liian kevyesti. Pelkäsin tunnustaa, että mua on satutettu ja mun pitää päästä siitä yli. Tuo sama ahdistuskohatus tapahtui pari kertaa uudelleen. Jokaisen pojan kanssa jonka kanssa olin.
Kunnes viime vuoden kesänä tapasin saksalaisen. Hänen kanssaan tajusin vihdoin mitä mulle oli oikein tapahtunut ja pystyin vihdoin puhumaan asiasta. Opin kuuntelemaan itseäni ja luottamaan poikaan joka koski muhun. Huomasin että seksi voi olla myös kivaa! Paniikkikohtaukset katosivat ja en enään pelänny. Luulin päässeeni traumasta yli ja vihdoin jättäneeni teini minäni sinne muistoihin.

Seksi The Kidin kanssa on toiminiut tähän saakka mielettömän ihanasti.
Ei ahdistusta, uusia tuntemuksia ja hellyyttä.
Eilen Kid oli mun luona yötä.  Mukavan esileikin jälkeen ryhdyttiin tositoimiin. Aluksi kaikki meni kuten normaalisti ja kivaa oli, kunnes muhun iski tuttu tunne. Yritin taistella paniikkia vastaan ja vaan uppotua ihanan miehen kosketuksiin, mutta kun ahdistus kerran iskee niin sitä on vaikeaa estää. Olin tosi sekava ja en halunnut Kidin koskevan muhun. Se raukka oli todella huolestunut ja yritti kysellä tekikö se jotain väärää. Aamulla selitin kaiken, mutta samalla tajusin että en itekkään ihan tajua miks kohatus tuli... ja näin pitkän ajan jälkeen.

Tänään oon viettänyt vapaapäivää ja katsellut uusia tv-sarjoja. Törmäsin sellaseen kuin Sicret diary of a call girl. Se kuvaa rehellisesti nykypäivän huoran elämää ja kyseenalastaa meidän tapaa ajatella seksiä. Mua viehätti tuossa sarjassa se, miten päähahmo on niin rohkea ja avoin seksin suhteen. Tunnustaa nauttivansa siitä ja haluaa ottaa siitä kaiken irti.
 Ja silloin myös tajusin mikä mua junnaa paikallaan. Pelko.

Mun pitää todella ymmärtää ja kohdata se mitä mulle tapahtu kahdeksantoistavuotiaana. Mun pitää olla avoin siitä itselleni ja mun kumppanille. Ottaa asiat rauhassa ja askel kerralla, mutta mun on myös opittava olemaan rohkeempi. Ja uskon että tämä ei päde pelkästään muhun, vaan meihin kaikkiin. Meidän pitää kohdata se mitä me ollaan ja meidän pitää oppia olla häpeemättä.
 Meidän jokasen halut ja mieliteot on erilaisia, mutta meidän pitää hyväksyä ne ja oppia puhumaan niistä.

Mä en halua enään ikinä antaa sille ahdistukselle tuollasta valtaa. En halua että mä tai Kid joudutaan pelkäämään joka kerta kun sänkyyn päästään, että millon alan panikoimaan.
Ei,
musta tulee rohkeampi.
Seksi on upea asia. Meidän täytyy kunnioittaa sitä ja antaa sille aikaa.
Tästä päivästä lähtien en enään pelkää, odotan että The Kid tulee töistä ja annan palaa.

Kuiskaan teille tämän.

Mihin on kadonnut jäätynyt sydän, joka tuntui vielä vähän aikaa sitten häämentyneeltä ja painavalta rintamuksessa. Siihen samaan katosi epätoivo ja tilalle tuli jotain uutta. Jotain merkittävää.

Hei kaverit. Ettehän kerro kenellekkään, jos kuiskaan teille tämän: luulen tämän olevan rakkautta.

Se kun nyt vaan on niin että The Kid vie sen kaiken kylmän pois ja tuo jotain kuumaa tilalle. Vahvoja sanoja on pyörinyt päässä jo monen monta päivää.

Aluksi säikähdin ja nyt hämmästelen... 

   Onko se vain sanoja? 

Onko se vain tunnetta? 

      Onko se elämää ja kokemusta? 

Onko se connectionia? 

   Onko liian aikaista? 

Onko se totta?

Olenko tullut ihan pehmeeksi?

Rakkauttako?

Aina olen halunnut uskoa että sinä jonain kauniina päivänä tapaan pojan, joka vetää jalat alta, saa haukkomaan henkeä, saa nauramaan ja tuo sitä onnea mitä keneltäkään muulta ei saa. Nyt olen tavannut pojan, joka on eka sellainen, johon en tunteitani ole hetkeäkään kyseenalaistanut.
Pohtinut, inhonnut, suuttunut olen, mutta tunteitani en ole epäillyt. Se riittääkö tuo ja mitä elämä tuo tullessaan on toisarvoista. Se mikä on nyt tärkeää on tuntea ja tehdä se täysillä. Kun välittää näin paljon ei huomisella ole väliä. Huomenna sillä ehkä on, mutta ei tänään.

Pelottaa rakastaa ja pelottaa tuntea, mutta samalla on vaan niin pirun ihanaa.  

Miksi pelottaa sanoa pelkät sanat ääneen?

Kuka sanoo eka ja milloin?

Puss...