He's just not that into you

Tänään töhin saapui asiakkaaksi vanhempi herrasmies. Häm päätti kysellä mun mies tilanteesta.
Tahtoi parittaa mut lapsen lapselleen.
Ihanaa miten tämä yhteisö huolehtii meistä vähäosaisista.

Jotenkin tuntuu, että jopa sinkut pitävät omaa tilannettaan sairautena. Yksinäiset ympärilläni vaanivat klubeilla, kaduilla, ravintoloissa, netissä ja puskissa vapaita miehiä. Keskustelua yleensä käydään kysymyksillä; miten sellainen napataan? Teinkö mä jotain väärin? Oonko idiootti kun laitoin tohon viestin perään hymiön? Oonko mä ruma? Miksi kaikki miehet vaan on ääliöitä? Oliko toi kymmenes viesti viiden minuutin sisällä liikaa?

Ihastunut sinkku on vaarallinen vapaalla. Siinä voi vahingoittua moni, mutta yleesä vain hän itse.

Mulla on nyt pari ystävää kyseisessä tilassa. Toinen etsii hullunlalla rakkautta deittipalstoilta ja toinen kulkee baarista baariin etsien kultaa kainaloon. Havaitsin, että molemmilla on tähän kaikkeen sama motiivi. Ei se että etsisi vakavaa suhdetta, vaan iha FWB situationia. Kuitenkin treffejä tai viestejä seuraa lause; ehkä tässä voiskin olla jotain. Ja se lause on mielestäni usein se tekijä, joka johtaa harhaan. Siitä lähtee tulevan suunnittelu, seuraavien treffeijen odottelu ja hääpuvun valitseminen.

Tottakai me kaikki halutaan tulla rakastetuksi, mutta niin moni etsii sitä rakkautta väkisin. Jos se mies jonka löysit deittipalstalta tai taxi-jonosta ei olekkaan elämäsi rakastettu. Mitä jos hän olikin yhdenyön juttu, ei sen enempää.
Mikä kiire meillä on? Jos rakkaus on tulossa, niin eikö sitä aikaa olisi hyvä odotella rauhassa ja nyt vain keskittyä nykyiseen elämään?
Tietysti me joskus  kyllästymme olemaan yksin ja "All by my selfin" laulaminen kuivaa kurkkua.
Äiti opetti ettei elämä ole aina hauskaa, puuro piti syödä jotta myöhemmin ei olisi nälkä.

Tressaamme likaa tulevasta ja unohdamme tämän hetken. Oon nyt niin kiinni töissä, ettei mulla yksinkertaisesti ole aikaa miettiä mr. Tatskaa tai ketään muuta vastavaa. Tällä hetkellä mä pidän tästä. En tuhlaa energiaani johonkin mikä ei selvästi tullut tapahtuakseen ja keskityn elämään omaa elämääni. Ja kun nyt kuuntelen kyseisten ystävieni melko loputonta puhetta viestejen merkittävyydestä ja hymiöiden funktioista, voin hymyillä ja ottaa levollisen asennon tuolistani. Kuuntelen mielelläni, mutta samalla toivon ettei kukaan joudu enään ikinä kuuntelemaan mun suusta samanlaista stressiä sinkkuudestani.

Katso.

One day.

Se on se mitä meillä nyt on. 

Tummia silmiä ja mansikoita

Tein tässä vähän yhtälöitä.

Englanti - check
Ranska - check
Saksa - check
Amerikka - check
Sveitsi - check
Norja - check
Belgia - check

Mikä niissä on? Miksi muhun vetoo vieraat kulttuurit, kielet ja tummanruskeat silmät? Miksi en tunnu löytävän Suomesta ketään murusta? Voittaako ulkomaat vaiko kotimaa???

Aloin pohtia näitä kysymyksiä itseni ja ystävieni kohdalla. Millaisia ovat eksoottiset miehet verrattuna kotimaan mansikoihin;

1. KIIHKO- Suomessa en oo kohdannut miestä, josta löytyy niin puhdasta ja vahvaa intohimoa kuin miehistä merten takana. Sponttaania heittäytymistä suuteluun, seksiin ja romantiikkaan. He elävät päivät ajatuksella "meillä on tämä hetki, huomisesta ei väliä". Mies voi yllättää kesken keskustelun suutelemalla intohimoisesti, ilman monen tunnin pohdintaa pitäiskö vai eikö pitäis.
Jalat siinä menee alta.

2. KIELI - No kyllä te naiset tiedätte eron ranskaa söpöttävän miehen ja "Ööö. Saisiks mää.."-miehen välillä. Tätä kohtaa ei tarvi enempää selitellä.

3. YLLÄTYKSELLISYYS - Ystäväni tapasi miehen kaukana täältä. Mies pyysi ystäväni kahville, hän ei lähtenyt. Eräänä aamuna tyttö seisoi ratikkapysäkillä, kun näki pysäkin seinään teipattuja lappuja. Niitä samoja, joita Amélie käytti pyytäessään Ninoa ulos. Ja kyllähän ne olivat miehen laittamia. 
Tapahtuuko näin myös suomalaisten kanssa..?????

4. KÄYTÖSTAVAT - En tiedä teistä, mutta kyllä muhun vetoo oven avaukset, tuolin tarjoaminen, takin antaminen kun on kylmä ja juoman tarjoaminen.... kunhan mies antaa myös mun tehdä nämä samat hänelle.  

En yleistä. On Suomessakin kasoittain miehiä, jotka saavat jalat notkumaan, ylläri pylläyttävät ja laittavat sydämen tanssimaan. Minun kohallani näin vain ei ole vielä käynyt. Oon todella ilonen niitten puolesta, jotka ovat sellaisen saaneet haaviinsa. Ulkomaalaisen kanssa suhteeseen ryhtymisessä on kuitenkin aina omat mutkansa. Kielimuuri voi olla välillä turhan hankalaa, huumori ei ole koskaan samaa eri kielellä ja jos parisuhdetta seuraa muutto, olet kaukana perheestä ja tutusta kulttuurista.

Kaksi todella hyvää ystävääni ovat löytäneet rakkauden vieraista maista ja heillä kaikki toimii oikein mainiosti. Mullakin jalat vievät siihen suuntaan, einkä laita vastaan. Lähden tammikuussa asumaan ulkomaille alustavasti ainakin puoleksitoista vuodeksi. Kierrän maailmaa ja koitan olla villi ja vapaa (saa tämäkin blgi ihan uutta vivahdetta). 
Jotenkin mulla on kuitenkin sellanen fiba, että en tuu olemaan niin vapaa enään kauan. Tunnen jo kuinka kohtalo myhäilee ilkeydessään ja suunnittelee rakkautta.... kaukana täältä. 

Villapaita suojaamaan kylmältä.

Olipa kerran sellainen ihana poika.
Hän on herra Villapaita.
Olin silloin kuusitoista ja se oli rakkauden kesä se.

Hän oli my High School sweetheart.
Olimme kuin kaksi pientä punapää peikkoa, käsikädessä kaupungin pusikoissa pussailemassa.

Hänet tapasin lukion kakkosella, hän minut lukion ykkösellä. Olimme siis olleet jos vuoden samassa koulussa, mutta emme koskaan toisiimme olleet törmänneet. Oli vappu ja Villapaita avasi minulle oven.  Hän sanoi ole hyvä ja minä sanoin kiitos. Siitä se sitten lähti. Olimme erottamattomat kaksi kuukautta miinus risat. Se on mun pisin suhde tähän saakka. Hurjaa eikö?

Hassua, mutta vertaan vieläkin tapaamiani miehiä Villapaitaan. En ulkoisesti taikka luonteisesti, mutta meidän connectionia. Siinä oli vaan jotain. Kaikki oli niin helppoa; alku, keskivaihe ja loppu. Puhuimme kaikesta ja nauroimme kaikelle. Ja siis miksi erosimme?
Olimme teinejä. Vapauden haluisia. Me molemmat halusimme jatkaa villiä teinielämäämme ystävinä. Päätös oli yksimielinen ja se sai kaikki äänet.

Joten, kun nyt mietin esimerkiksi mr. Tatskaa taikka muita elämässäni näkyneitä miehiä, niin mikään ei ole ollut niin helppoa. Mr. Tatska on varmasti hieno ihminen, mutta oon liian väysnyt vääntämään.
Kaikkeen pitää käyttää niin pirusti energiaa, siihen ihastumiseen, sen jahkaamiseen ystävien kanssa, toisen tunteiden miettimiseen, mihin tämä menee, miksi en tunne enempää....

Tietysti on aikoja, jollain yksinäisyys tekee voittoa ja pää huutaa lujempaa: miksi tämä on niin shathanan vaikeeta?

Ja sitten on näitä hetkiä, jolloin olen itsenäinen ja upea nainen joka pärjää yksin...
tietäen löytävänsä vielä joku päivä sen täydellisen villapaidan, joka menee päälle sujahtaen ilma ikävää kinnaamista.
Jotkut pitävät piukoista paidoista, minä en.

Puss!

Pitkä, komea ja Adrien Brody.

Tänään kävi tämmönen juttu:

Mun töihin tuli asiakkaaks mies, jota katoin aluks että ompas söpö. Pitkä, komea ja Adrien Brodyn näköinen. Hieman se siinä seisoskeli, odotteli ja niin mulla oli aikaa tajuta, että me tunnetaan jostain.
En saanut mitenkään päähän mistä ja milloin ollaan tavattu, kunnes:

Kolme vuotta sitten olin Ruis Rockin jälkeen yöllä bussissa. Se oli hurjan täynnä ja mun viereeni ahtautu mies, joka oli pitkä, komea ja Adrien Brodyn näköinen. Alettiin jutella, niitä näitä ja elämän syviä. Kertoi missä asuu ja missä on töissä. Kerroin muuttavani samaan kaupunkiin myöhemmin, sovittiin että nähään siellä sitten ja erottiin.

Vuosi sitten muutin tänne, tuohon kyseiseen kaupunkiin. Menin jopa hänen työpaikalleen ja kyselin olisiko ollut paikalla ainuttakaan Ruis Rockissa käynyttä komeaa miestä.
   Ei ole,  se ainut lopetti pari kuukautta sitten.

Tänään katsoin tuota miestä, silmät suurina ja uskalsin kysyä... oletko sinä hän? Mies kolmen kesän takaa?
Hän katsoi minua pikään. En ole hän, mutta ollaan me joskus tavattu. Aivan varmasti ollaan.
Hetki pohdiin mistä tunnetaan ja kun vastausta ei löytynyt, hän lähti ja sanottiin että tavataan taas!

Vaikka tuo mies ei ollutkaan se mystinen hahmo öisestä bussista (vai oliko?),
 minun etsintäni on päättynyt.
Hän muisti tavanneensa minut, sekä oli pitkä, komea ja Adrien Brodyn näköinen.
Läheltä liippas ja se riittää mulle.


PUSS!

Sinne sinä ja aika menitte, niin että humpsahti.

Viime lauantaina halasin, lemmin ja suutelin sua viimeisen kerran.
Erottiin, minä lähdin pohjoiseen ja sinä etelään. Lähdit takaisin emämaahasi Saksaan.

Viisi kuukautta sitten tulit vauhdilla mun elämään. Tutustuttiin, ihastuttiin ja kuksittiin.
 Pian olitkin arkea ja yhtä nopeasti kun tulit, olit poissa.  Aluksi näin sut kokonaan ja kokoajan. Parin kuukauden jälkeen aloit loitontua.

    Juuri ennen kuin lähdit, me löydettiin toisemme uudestaan. Löysin sen, minkä olin kadottanut liian nopeasti. Pyysin anteeksi ja sanoit ettei ole mitää anteeksi pyydettävää. Se mitä tapahtui nyt oli tärkeintä. Ymmärsit ja ymmärsin miksi olin sanonut pahasti ja miksi oltiin loittoonnuttu. Juteltiin kaikki asiat läpi, niin kuin sillon kun oltiin vasta tavattu; vapautuneesti ilman rajoja ja ruutineja.

Alotettiin alusta ja lopetettiin siihen.

Nyt on jo hieman ikävä. Vielä me nähdään. En tiedä milloin ja missä,
mutta aina ja ikuisesti tuut olemaan se mun friend... with benefits.

Puss