Hän on herra Villapaita.
Olin silloin kuusitoista ja se oli rakkauden kesä se.
Hän oli my High School sweetheart.
Olimme kuin kaksi pientä punapää peikkoa, käsikädessä kaupungin pusikoissa pussailemassa.
Hänet tapasin lukion kakkosella, hän minut lukion ykkösellä. Olimme siis olleet jos vuoden samassa koulussa, mutta emme koskaan toisiimme olleet törmänneet. Oli vappu ja Villapaita avasi minulle oven. Hän sanoi ole hyvä ja minä sanoin kiitos. Siitä se sitten lähti. Olimme erottamattomat kaksi kuukautta miinus risat. Se on mun pisin suhde tähän saakka. Hurjaa eikö?
Hassua, mutta vertaan vieläkin tapaamiani miehiä Villapaitaan. En ulkoisesti taikka luonteisesti, mutta meidän connectionia. Siinä oli vaan jotain. Kaikki oli niin helppoa; alku, keskivaihe ja loppu. Puhuimme kaikesta ja nauroimme kaikelle. Ja siis miksi erosimme?
Olimme teinejä. Vapauden haluisia. Me molemmat halusimme jatkaa villiä teinielämäämme ystävinä. Päätös oli yksimielinen ja se sai kaikki äänet.
Joten, kun nyt mietin esimerkiksi mr. Tatskaa taikka muita elämässäni näkyneitä miehiä, niin mikään ei ole ollut niin helppoa. Mr. Tatska on varmasti hieno ihminen, mutta oon liian väysnyt vääntämään.
Kaikkeen pitää käyttää niin pirusti energiaa, siihen ihastumiseen, sen jahkaamiseen ystävien kanssa, toisen tunteiden miettimiseen, mihin tämä menee, miksi en tunne enempää....
Tietysti on aikoja, jollain yksinäisyys tekee voittoa ja pää huutaa lujempaa: miksi tämä on niin shathanan vaikeeta?
Ja sitten on näitä hetkiä, jolloin olen itsenäinen ja upea nainen joka pärjää yksin...
tietäen löytävänsä vielä joku päivä sen täydellisen villapaidan, joka menee päälle sujahtaen ilma ikävää kinnaamista.
Jotkut pitävät piukoista paidoista, minä en.
Puss!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti