Ei liikaa, mutta just sopivasti

Mulla on ollut todella rauhallinen olo koko kesän. Kaikki muuttui, kun erosin The Kidistä kesäkuun ensimmäisenä päivänä. Ja se oli hyvä päätös. Siitä asti olen keskittynyt itseeni ja elämiseen. En ole stressannut liiasta, nauttinut lämmöstä ja siitä että I'm fucking young girl living in Scotland.

En ole tuntenut edes tarvetta kirjoittaa tänne. Kirjoittaminen ei ole edennyt, koska en ole nähnyt entiseen tapaan aiheita mistä kirjoittaa. Ennen tätä iltaa.

Olen edellisestä kirjoituksestani asti tapaillut tuota herra Potteria. Näen siinä ihmisessä niin paljon hyvää, kaipaan ja olen kiintynyt. Mies on ollut poissa viimeisen kuukauden, kiertäen tätä saarta festareilla työskennellen. Ollaan siis nähty nyt yhteensä vaan neljä kertaa. Viimeisin oli eilen.

Potterilla oli kaksi vapaapäivää töistä ja päätettiin käyttää aika hyväksi. Niinpä lähdin hänen kotikaupunkiinsa retkelle. Ei siis siihen kaupunkiin, jossa nyt asustaa vaan siis kotiinkotiin... vanhempien kotiin. Siellä oleskelin ja nauroin ja nautin kaikesta viimeistä tippaa myöden. Perhe oli upea ja niin oli poikakin. Opin välittämään Potterista vieläkin enemmän.

Kun tulin takaisin omaan kotiini, olin jo ikävissäni. Olisin halunnut lisää sitä miestä ja nyt joudun olemaan toisen kuukauden ilman halausta ja magic sticksiä. Emme kuitenkaan ole parisuhteessa mitenkään virallisesti, joten koen meidän olevan vapaita tekemään mitä halutaan. Niinpä, kun kaverini kysyi haluanko mennä tänään sokkotreffeille ja vastasin myöntävästi. Halusin olla vapaa ja jatkaa kesääni niin kuin olin sen aloittanutkin... liikoja stessaamatta.

Niinpä tänään puunasin itseni nätiksi ja lähdin kävelemään tapaamispaikkaa kohti. Sitten se kaikki iski. Mitä jos hän pitää musta, mitä jos pidän hänestä, mitä sitten tapahtuu, mitä jos tästä tulee awekwardia, mitä jos ei ole hyvä idea tavata tuntematonta ihmistä näin sattumalta, mitä jos oli turhaa edes luvata mennä treffeille, kun haluan olla vaan Potterin kanssa, mitä jos...
Sydän alkoi hakata ja tunsin paniikin jokaisessa ruumiinosassani. Treffi paikaksi oltiin sovittu yksi baari lähelläni, juoksin sisään ja suoraan baaritiskille. Tilasin bissen ja join sen. Toivoin alkoholin rauhoittavan.

Aussi on mukava poika. Komea, seksikäs, hauska ja viisas. Kaikkea mitä nainen nyt voisikaan odottaa mieheltä. Meillä oli plajon yhteistä ja juttu toimi erittäin hyvin. Olisin voinut hyvin mennä Aussin luo ja have some sexy time, mutta jokin esti.

Ehkä se on ajatus Potterista, ehkä se on vain siitä, että en nyt jaksa mitään stressaavaa säätöä. En halua olla "mitä jos"- tai "sitku"ihminen. Tai nainen, jonka päivät menee tekstareita vahdaten, pettämistä olettaen tai tunteiden kanssa venkslaten. Jos alkaisin tupladeittaamaan komeaa Aussia, se olisi nyt liikaa.
Oon väsynyt pelaamiseen ja leikkiin. Juuri nyt haluan hieman lämpöä, niitä kauan kaivattuja tunteita ja ihmisen jonka kanssa kaikki on yksinkertaista... helppoa.
On tässä elämässä aikaa stressata myöhemmin.  

Kirje pojalle joka näyttää aivan Harrylta

Sinulle Potter,

Me tavattiin viikko sitten. Olin humalassa ja tanssin kukkulan päällä kylmääni pois. Tulit siihen märällä tukalla ja katselit tassiani hetken. Oli kai siellä muitakin, mutta nyt muistellessani en niiden kasvoja erota. Kerroit tulleesi saunasta ja porealtaalta leirintäalueen toiselta puolelta. Minua alkoi naurattaa ajatus lämpimästä ja jalkani alkoivat juosta siihen suuntaan. Sinä seurasit minua ensin katseellasi, sitten otit jalat alle ja otit minut kiinni. Kävelimme yhdessä ja huomasin sinut ensimmäisen kerran, luulin että halusit vain ystävän.
  Riisuin kaikki vaatteeni joen varrella ja pulahdin porelataaseen niin nopeasti kuin pystyin. Tulit perässä. Muistan katselleeni silmiäsi, jotka olivat niin nuoret ja iloiset. Kurkotin jaloillani altaan toiseen päähän ja ennätit ottaa ne kiinni. Kosketit minua niin hellästi, mutta en vieläkään tajunnut miksi.
  Kun olimme saaneet tarpeeksi lämpöä aamutunneille, puimme vaatteet päälle ja istuimme joen piantareelle katselemaan auringon nousua. Nyt huomasin, että et vain halunnut olla ystäväni, halusit enemmän. Voi, nyt mietin kuinka sokeas silloin olinkaan. Miten pystyin olla näkemättä noin kauniin mielen?
  Muistako oliko siellä muita? Minä en niitä vieläkään nähnyt, vaan halusin tietää lisää mitä siellä sinun silmiesi takana kiilsi. Otin siis kädestäsi ja sanoin, että nyt mennään katsomaan miten päästään joen toiselle puolelle! Kuljimme ensin hetken ja kun emme löytäneet ylityskohtaa jatkoimme vain matkaa.
Näit metsätien, joka johti pois kaikesta muusta. Nyt otit minua kädestä kiinni ja lähdit johdattamaan minua polkua pitkin.
  Metsäpolun toisesta päästä päädyimme tielle, joka johdatti meidät suoraan laaksoon. Molemmilla puolilla peltoja kehysti vuoristo seinämät ja keskellä virtasi se meidän jokemme, nyt kuitenkin vain pienenä purona. Polun toisessa päässä häämötti pieni mökki jonka savupiipusta tuprutti aamuvalmisteluiden savu. Näit kauniin kukkulan ja päätimme kiivetä sinne ihmettelemään upeaa laaksoa, joka löysimme.
  Sen päällä istuimme ja sinä katsoit minua vielä syvemmin. Se ilo siellä silmissäsi oli vahvistunut. Sinä olit niin kaunis! Puhuimme kaikesta. Elämästä, perheistä, suhteista, surusta ja rakkaudesta.
En muista kumpi meistä sen aloitti, mutta mielestäni se olit sinä joka minua ensimmäiseksi suuteli. Se vain sopi tähän kaikkeen täydellisesti. Suutelimme hetken ja yhtäkkiä sinä erotit huulesi minusta ja se ilo sieltä silmistä oli kadonnut.
  Näytit järkyttyneeltä ja kysin mikä oli hätänä. Kerroit, että sinusta välittää joku toinen. Tai että on välittänyt jo yli vuoden... Se tyttö nukkui juuri sillä hetkellä leirintäalueen teltassa tietämättä, että olin suudellut hänen poikaystäväänsä. Kysyin sinulta miksi suutelit? Ja kerroit, että et voinut muutakaan.
  Vielä kului pari päivää, kun olimme yhdessä siellä kaukana, musiikin, alkoholin, huumeiden ja festarikansan parissa. Näimme välillä ja hymyilimme toisillemme. Pariin kertaan karkasimme, jonnekkin kauas niin ettei kukaan nähnyt. Kerran pellon raunaan ja toisen kerran pienelle rannalle pusikoiden taakse. Ja me nauroimme, pidimme käsistä ja suutelimme. Se oli niin salaista ja jännittäväää.Välitin ja niin välitit sinäkin siitä toisesta, mutta oli vain niin vaikea olla erosta sinusta.
  Kun viikonloppu oli ohi, sain vielä viimeisen suudelman ja sitten jouduikin lähtemään. Sanottiin vain toisillemme, että nähdään joskus. Nyt täytyy tunnustaa, että minua pelotti hieman, etten enään koskaan tulisi sinua näkemään.
  Matkustin kotiin ja nukuin pari päivää. Lisäsin sinut fb:ssä ystäväksi ja et vastannut heti kutsuuni. Sydämeni oli pakahtua. Missä olit? Miksi et vastannut?
   Viimein sain vastauksen ja laitoit minulle viestiä. Keskustelimme koko päivän. Taas aika kului kanssasi niin nopeasti, etten sitä huomannut. Kysyit teenkö jotain illalla. En. No voinko tulla käymään? Sanoin, että tietysti voit, mutta ihmettelin suuresti, koska asut kolmen tunnin junamatkan päästä minusta! Sanoit että käyt vain suihkussa ja olet täällä kolmen tunnin päästä. Sydämeni suli sponttaanisuudestasi. Se on mielestäni ehkä yksi seksikkäimpiä piirteitä sinussa.
   Tulit tänne ja lähdimme vain kävelemään ympäri kaupunkia. Taas päädyimme joen rantaan. Siellä joimme viiniä ja potkimme lihapullia veteen. Sinä oli tuonut minulle kitaran. En voinut aluksi uskoa sitä, mutta niin vain toit. Ensimmäisen kitarasi mitä olet koskaan omistanut. Halusit antaa sen jollekkin joka osaa antaa sille rakkautta. Minä lupaan tehdä parhaani.
  Tulin makuuhuoneeseeni ja sait minut tuntemaan kuin olisin taas neitsyt. Olit niin hellä ja sinä oikeasti välitit.
   Siitä yhdestä illasta tulikin pian kaksi ja puoli päivää, jonka aikana kävelimme, rakastelimme ja olimme omassa pienessä maailmassamme.
  Nyt olet poissa ja olet siellä sinun oikeassa maailmassasi. Tiedän että sinulla on nyt rankkaa. Erosit juuri tyttöystävästäsi heti saavuttuasi kotiin täältä. Pääsi on varmasti nyt todella seikaisin, mutta niin on minunkin. Haluaisin lähettää sinulle jonkin viestin koko ajan, mutta minulla on sellainen tunne että se vain sekottaisi päätäsi enemmän. Eroaminen on hirveää ja siksi haluan antaa sinulle tilaa, ja voin vain toivoa että voit hyvin. Minulla on sinua ikävä ja ajattelen sinua paljon. Tämä kirje ei ikinä sinua tavoita, mutta toivon ja uskon että tulevaisuudessa kirjoitan kirjeen, jonka sinäkin voit ymmärtää.

Kiitos että tapasin sinut siellä laaksossa, kukkuloiden välissä
ja toivon että tuo seikkailumme ei ollut viimeinen.
Nähdään pian!
xxx

Puss
 

Ylpeys ja kiihko

Ensimmäistä kertaa elämässäni en todellakaan haluais olla ihastunut. Aikasemmin oon todennut jotain samanlaista, mutta tällä kertaa tämä on erillaista. Nyt en yritä enään peittää tunteitani, jotta en satuttaisi myöhemmin itseäni. Nyt mua enemmänkin vituttaa ja sattuu jatkuvasti, koska se mies on niin inhottava.
Amstel on itsekäs, itsekeskeinen ja ylimielinen. Ja se ihminen saa mut tuntemaan itseni niin pieneksi ja epävarmaksi. Yleensä musta voisi sanoa, että oon tosi itsevarma ihminen, mutta sen seurassa tunnen itteni typeräksi ja heikoksi. Musta tuntuu, ettei se pidä musta edes ihmisenä.
Ristiriitaa tähän tuo se, että jollain tavalla se haluaa mun kanssa hengata koska me perustettiin bändi ja se oikeasti haluaa treenata. Ja mä meen mukana, koska haluan sen seuraan tavalla tai toisella. Mun joka ikinen solu vaan haluaa sitä miestä.
Milloin musta tuli masokistinen?
Haluisin poistaa jokaisin tunteen mitä mulla on sitä miestä kohtaan.
Mutta samalla tunnen, etten koskaan vois tuntea mitään muuta. Inhoa ja halua.

Ironista tässä on se, että huomaan Amstelin olevan siis niin suuri vastakohta The Kidistä kun vaan voi olla. Puoltoista viikkoa vapaana naisena ja pää jo sekaisin miehistä. Kill me now.




P.S Tässä teille päivän naurut.
Uskomaton.

Ei tätä voi paremmin sanoa

Viikko lopusta ja uudesta alusta

1. Olin itsevarma ja varma siitä mitä aijoin sanoa. Näin The Kidin puistossa ja hän tiesi mitä tulevan piti. Kerroin että en pysty enään olemaan hänen tyttöystävänsä ja vaikka sydämmässä sattuikin niin pirusti, jaksoin silti vielä uskoa että se on oikein. Hän sanoi että haluaa pysyä ystävinä, vaikka parina erottaisiinkin. Että seksiä saisin häneltä aina, jos vain pyytäisin. Satutin sitä miestä melkoisesti ja se ei ottanu sitä hyvin. Erottiin kiusallisesti ja surullisesti.

2. Itketti niin että en nähnyt. Miksi olin niin itsekäs. Saisinkohan miehen takaisin? Ei. En halua.
Vittu tämä on paskaa.

3. Työkaverini järjestivät staff night out.... tietysti The Kidin baarissa, jossa se työskentelee. Kamppailin  että pitäisikö mennä vai ei. Halusin ja toivoin, että mitä jos me juhlittaisiin yhdessä ja vedettäis huimat humalat päähän ja voitais ihan casualisti vaan maata yhessä.... sehän vois toimia, eikö?
Kaverille kerroin suunnitelmistani. Hän katsoi mua kuin idioottia ja totesi että koska olin se, joka erosi oon myös vastuussa siitä että en satuta toista enempää. Kaverisuhde eron jälkeen toimii, jos molemmat on samalla tasolla, mutta tässä tilanteessa hän rakastaa ja mä en. Ystäväni sai mut ymmärtämään, että en voi mennä ja leikkiä tunteilla vaan tehdä erosta totta. Niinpä menin baariin vain pariksi minuutiksi, sanoin hei ja anteeksi, otin kaverini ja mentiin toiseen baariin.
Sinne jätin Kidin soittamaan kitaraa sille lavalle, missä hänet tapasinkin. The Kidin tarina oli tässä ja niin oli myös meidän yhteinen aikamme.

Työkavereitteni kanssa päädyttiin baarista baariin ja juomaa juoman perään. Tajusin olevani sinkku, vapaa ja humalassa. Huomasin sinä iltana myös työkaverini; ruotsalaisen Amstelin. Toiset myös vihjailivat kovasti, että heihei toi meidän Amstelihan on myös sinkku että vinkvink. Katsoin sitä ja mietin että jumankautahan se on kuuma.
Joimme, tanssimme, joimme lisää ja tanssimme tyhmemmin. Baari suljettiin ja jäin vielä kadulle viimeisten joukoissa hillumaan. Siinä mulle tuli juttelemaan poika, jonka silmät hymyili ja huulet kertoi että ollaan kävelemässä samaan suuntaan. Sen matkaan lähdin ja pojan kämpille päädyin juomaan rommia. Siellä kun istuin vieraalla sohvalla, vieraan miehen asunnossa, tajusin että olin oikeasti sinkku ja pian tulisin harrastamaan känniseksiä. Mies oli niin humalassa, että eihän siitä seksistä oikeen mitään tullut, otin kamat ja lähdin asunnosta sanomatta numeroani tai edes nimeäni.
Aamu oli kaunis, olin todella onnellinen ja vapaa.

4. Krapula.

5. Töissä vietin neljä tuntia Amstelin kanssa kahdestaan jakaen flaijereita ympäri kaupunkia. Se oli ensimmäinen kerta kun kunnolla tutustuttiin. Hän osoittautukin aika mielenkiintoseks ihmiseks ja meillä synkkas todella hyvin. Päätettiin perustaa bändi.

6. Ensimmäistä kertaa aikoihin otin omaa aikaa, ilman ketään. Menin puistoon piirtämään. Illalla menin töihin baariin ja kun juttelin siellä Amstelin kanssa, huomasin että olin ihastunut. Kikattelin kuin teinityttö ja kerroin typeriä vitsejä. Luultavasti halusin vain maistaa sitä ihanaa kroppaa ja tuntea sen niiiiin seksikkään kehon vasten omaani.

7. Törmäsin Amsteliin katufestareilla. Tajusin, että haluan oikeasti nyt vain olla sinkku ja olla vapaa. En halua olla ihastunut ja ajatella jotain muuta koko ajan. Haluan vaan pitää hauskaa sen seurassa ja tulla oikeasti hyviksi kavereiksi, niin ettei koko ajan tarvi ajatella että vittu kun vaan se suutelis mua. Päätin huijata itseni ajattelemaan, että en ole ihastunut.

Nyt on viikko siitä kun erosin The Kidistä ja olen hämmentynyt. On tapahtunut niin paljon tämän pienen pääni sisällä. Huomaan kuitenki kasvaneeni isommaksi ja vahvemmaksi. Olen taas sinkku, mutta en samoin kuin ennen. Jotain on muuttunut ja tuntuu että se on tuonut tullessaan tasapainoa ja rauhaa.
Tiedän paremmin mitä haluan ja mitä tarvitsen.
Nyt tarvitsen aikaa erota The Kidistä kunnolla, hauskanpitoa, vapautta ja ystävyyttä.

Jos tämä on oikein, niin miksi itken?

On itsekäs olo.
Jätin kauniin, ihanan, hempeän, romanttisen ja hyvän miehen koska en pysty nyt olemaaan kekenkään tyttöystävä. Oon ollut niin varma tästä kaikesta jo kuukauden ajan, mutta nyt kun ollaan oikeasti erottu niin en tunne muuta kun surua ja kaipausta. Nyt en muista mitään niitä hyviä syitä ja perusteluita eroon. Muistan vain hyvät hetket, kauniit aamut, yhteiset naurut, tulevaisuuden suunnitelmat, sen viulun jonka hän osti minulle yllätykseksi.... Ja en voi ajatella muuta kuin sitä surua, jonka aiheutin hänelle.
Satutin ja nyt muhun sattuu.
Teinkö oikean valinnan, vai pääsenkö tästä yli ja näen että näin oli parempi?

Kunpa rakastaisin

Puhelin soi ja vastasin. Hän oli toisessa päässä ja kysyi, että sä jätät mut eikö niin.  

Oon ollu kaks viikkoa poissa ja oon tajunnut mitä on oikein tehdä. Okeudenmukaista hänelle.

 En osaa olla enään tässä suhteessa. Kun joku kysyi ja sanoin että tuo on poikaystävä, tuntui kuin valehtelisin. Kun mietin seksiä tai kaipausta, koen sen velvollisuutena. En voi puhua hänelle suoraan ja jotain niin suurta puuttuu, että en pysty näin jatkamaan. Parempi nyt kuin liian myöhään.

Hän rakastaa mua, mutta minä en häntä. 

Toisaalta välitän niin paljon ja siksi nyt sattuu. En halua satuttaa ja toivoisin että voisin jatkaa hänen kanssaan ikuisesti. 

Nyt itkettää ja en haluisi enään puhua tästä. Haluisin vaan paeta koko asiaa. Tiedän kuitenkin, että on oikein mennä sinne ja katsoa häntä silmiin. Mun on oltava rehellinen meille molemmille ja päästettävä meidät näistä siteistä. 

Ensimmäistä kertaa elämässä, joudun jättämään ja sanomaan toiselle etten rakasta takaisin. 

Tämä on perseestä.

Sanoin puhelimeen, että tulen huomenna käymään ja kerron sitten hänelle kaiken. 

Hän sanoin joo, see ya ja laski puhelimen. 

Ymmärrä minua, rakas.

Oon puhunut paljon siitä, että meidän pitää hyväksyä rakkaamme juuri sellaisena kuin hän on. Mutta olen jättänyt teksteistä ja mielestäni pari muuta näkökulmaa pois.
Hyväksytäänkö me aina itsemme ja mitä se toinen rakas joutuu hyväksymään minussa?

Olen ollut epävarma, kieriskellyt tulevaisuuden tuskissani ja oksentanut olemattomia huolenaiheita ystävieni niskaan liian paljon viimeisen kuukauden aikana. On ollut huono olo Kidin kanssa. Olin jo lähellä luovuttaa ja sanoa hyvästit. Viime maanantaina päätin puhdistaa pääni ja sanoa kaiken suoraan mitä päässäni liikkuu. Jatkuva ja turha analysoiminen vei multa ennenäkemättömästi voimat olla oma itseni. Kerroin hänelle että olen epäröinyt, että en tiedä miten olla tyttöystävä, että kuinka kauan voin olla tässä suhteessa ja tässä maassa, että olen vain välillä niin eksyksissä oman itseni kanssa että en tiedä voinko jakaa maailmaa jonkun muun kanssa, että en ole varma riittääkö tämä suhde mulle, että seksi on kivaa mutta meidän on löydettävä aikaa myös vain olla yhdessä, että kirjoitain blogia jossa puhun ihmissuhteista ja että mun on saatava puhua rehellisesti kaikesta, niin kuin parhaalle kaverille puhutaan.

Odotin miehen vastaavan raivolla tai muulla negaatiolla. Hän katsoi minua hetken ja hymyili sitten lempeästi. Kertoi ymmärtävänsä mitä tarkoitin. Hän on vahnempi ja näkee kuinka levoton mieli vielä olen. Sanoi välittävänsä musta juuri niin kuin olen; omien ongelmieni ja epävarmuuksien kera. Jos haluan jotain muuta, voin sen tehdä ja hän olisi tukena vaikka mikä tulisi. Vaikka haluaisin lähteä, se sattuisi mutta hän sen ymmärtäisi.

Ne olivat täydellisiä sanoja, jotka saivat mut tuntemaan vapaaksi ja rakastetuksi. Tänään huomasin kuitenkin miehen miettivät sanojaan uudemman kerran. Kun kerroin blogista Kid oli sen kanssa ihan ok, mutta tänään kerroin jostain muusta mikä sai hieman suun mutrulle:

Sain mahdollisuuden näytellä yhdessä musiikkivideossa, joka on todella mielenkiintonen projekti kivojen ihmisten kanssa. Siinä kuitenkin olisi oltava yläosattommissa. Siitä tulee erittäin tyylikäs, mutta kuitenkin seksikäs. Ei mitään herutusta, eikä lähikuvia tisseistä sun muusta. Itselläni siinä ei ole mitään ongelmaa, koska ollaan keskusteltu tekijöiden kanssa rajoista, tyylikyydestä ja mukavuusalueiden ylittämisestä. Keskustelussa kuitenkin heräsi yksi kysymys; mitä sun poikaystävä tykkää tästä?

The Kid on avarakatseinen ihminen, joka ei halunnut tuomita tätä ensi keskustelulla. Mutta seuraavana päivänä huomasin, että jonkin kuitenkin vaivasi. Kidin mieleen tuli kauhukuvia älöttävistä ja limasista miehistä jotka haluaa vaan tehdä tissipornoa musiikkivideon varjolla. (Ei ollut ainoa)
Se vain on outoa ja tarpeetonta tehdä tollasta ollenkaan. Onko pakko hakea huomiota ottamalla paidan pois? Onko pakko tehdä itsestään halpa paljastamalla ihoa taiteen nimissä?
Vertasi näyttelemistä jopa strippaamiseen.
On näköjään vaikeaa ymmärtää mun näkökulmaa.

Mielestäni se mitä me tehdään, millaset on meidän arvot ja mieltymykset määrittää sen millasia ihmisiä me ollaan. Niistä on vaikeaa välillä pitää kiinni, koska muiden mielipiteet vaikuttaa niin paljon. Itse huomaan että en edes halua puhua tosta musiikkivideosta monelle, koska pelkään tuomitsemista ja sitä että ihmiset pitävät mua ihan tyhmänä.Ymmärrän Kidin näkökulman, mutta mielestäni se ero on siinä että tämä ei oo ollenkaan eroottinen vaikka onkin seksuaalinen.
Se on vähän sama kuin malli, jonka tissit näkyy paidan lomitse tai tassija, joka käyttää alastonta kehoaan kertomaan jotain.
The Kid joutui nyt kohtaamaan mussa ekaa kertaa sellasisen asia, jossa hänen pitää päättäää yrittääkö ymmärtää vaiko ei.
Blogia kirjottavana itsenäisenä naisena, jolle vastuuntutoinen tissittely on vain luonnollinen asia.

Nyt hän on tukeva ja on onnellinen että pääsin tähän projektiin mukaan.
Mutta mitä jos hän ei ymmärtäisikään? Menisinkö silti?

Reittejä on lopulta vain yksi, valitse se.

Istuin puistossa ja mietin mitä teen seuraavaksi. Menisin apteekkiin ja sitten kotiin. Mutta sitten mieleeni iski ajatus; mitä jos lähtisin kävelemään eri suuntaan, ostaisin lipun minne pääsisin ja lähtisin kauas tästä kaikesta. Muuttuisiko tulevaisuuteni, tulisiko siitä jotain erityistä ja olisinko sitten vapaa?

Ainoa mikä pitää meitä paikallaan on vain me itse.

Toisaalta se siellä kaukana ei olisi loppujen lopuksi arvokkaampi tulevaisuus kuin tämä ja tässä. Se on se mikä kaikkien mieleen joskus juolahtaa, mutta loppujenlopuksi kuljemme vaan yhteen suuntaan. Jos valitsemme oikean se on vain oikea ja jos valitsemme vasemman se on vain vasen.

Auringon säteet hohtivat iholleni lämpöä ja tunsin olevani kiitollinen.
Kiitollinen siitä että minulle on annettu jo mahdollisuus olla vapaa.
Nousin penkiltä ja otin askeleet kohti apteekkia.

Tunteiden holocene

Eilen olin töissä ja vaihdoin viattomia hymyjä Pojan kanssa. Sitä seurasikin naurut samanalaisesta huumorista ja yhteisitä jutuista. Kunnes illan päätteeksi hyvästejen yhteydessä Poika kumartui antamaan pusun poskelle ja suuren halin voimaa antamaan.

Tuolla jossain linjojen toisessa päässä on toinen poika, jota kutsun poikaystäväksi. Hän on ensimmäinen, jota tuolla nimellä olen kutsunut ja nyt tuntuu että aika tekee siitä vaikeampaa sanoa. Ollaan vasta pari kuukautta nähty ja uusia tunteita tunnettu.
Nyt en tiedä mitä epäilen ja mitä pelkään, koska tiedän että kaikki tapahtuu kuitenkin.
Joko olen tulen olemaan tässä Kidin kanssa. Ja huomaan että se todella saa mut onnelliseksi, uskon että ei täällä ole ketään nyt jota haluaisin katsella enemmän kuin häntä ja totean että on inhimillistä epäillä.
Tai sitten tunteet ja polun uurteet vaihtavat ajallaan suuntaa, ja löydän itseni onnellisena toisesta kainalosta.

Olen viime viikon miettinyt ja pohtinut mun ja Kidin tulevaisuutta. Ja koska yritin löytää niin kovasti jotain mitä ei ole olemassa, en nähnyt mitään.
Mitä enemmän mietin tulevaisuutta ja mennyttä, sitä enemmän tunnen olevani eksyksissä.
Tunteet sekoitettuna aikaan, saa meidät tekemään niistä molemmista tosielämää suurempia.
Kun taas unohdan ne ja keskityn tähän hetkeen, syke laantuu ja ajatukset tasaantuu.

Olen kuullut, että jos on pitkään jonkun kanssa, epäröinti häviää vähitellen pois. Uskon kyllä asioiden selkiintyvän, kiintymyksen lisääntyvän ja arjen helpottuvan. Uskon myös että ihmiset muuttuu ja niin muuttuu myös se yhdessä suunniteltu tulevaisuus.
Me epäröidään suhdetta juuri eniten silloin kun toinen ihminen ei ole läsnä. Sillon me ollaan täysin omien tunteiden varassa ja niiden kontrollointi vaikeentuu. Varsinkin tulevaisuuden kuvat alkavat suurentua ja sumeentua. Meillä on omia haluja ja omia unelmia, jotka me halutaan täysin yhdistää siihen ihmiseen jonka kanssa ollaan. Vaikka lopulta parisuhteessa niiden kahden ihmisellä ei ole mitään muuta sidosta, kuin sanat ja tunteet. Emme siis koskaan voisikaan käytännössä olla se "me", jota niin haluamme toistella. Koska kaikki on henkilökohtaista, niin tunteet ja tulevaisuus.

Kun mietin paljon minua ja Kidiä, sekä lisään ajatuksiin mukaan hurmaavan kollegan töistä, tietysti saan aikaan paljon epäilyjä ja murheita.
Ja kun asioita analysoi liikaa, saa aikaan vain sekavan tilanteen, joka voi päätyä kaduttaviin päätöksiin.
Yleensä noista pohdinnoista jättää automaattisesti pois tämän hetken.

Koska juuri nyt olen onnellinen.

Nyt puhutaan seksistä!

Mitä me oikein pelätään!
Me käytetään liiaa aikaan miettimiseen, pelkäämiseen ja arasteluun. Meidän pitäis antaa mielen täyttyä mielihyvällä, fantasioilla ja häpeämättömyydella. Puhua kaikesta mikä tuntuu hyvältä ja mikä saa pään sekasin. Ostaa leluja, stay-up sukkahousut ja ajatella että kerran vaan eletään.
Meidän pitää rakastella, harrastaa seksiä ja panna niin että naapurissa pelätään tulleen maanjäristys!

Tänään tajusin, että itse oon pelänny seksiä jo liian kauan. Luulin olevani suht rohkea ihminen, mutta eilen huomasin suuren heikkouden itsessäni.

Ensimmäinen kerta on harvoin hyvä. Mä koin sen sellasella tavalla, jota kenenkään ei pitäis kokea. Olin kahdeksantoista ja halusin säästää itteni jollekkin erityiselle, mutta toisin kävi;
Olin liian humalassa, sammuin ja poika käytti hyödykseen tän tilanteen. Heräsin valtavaan kipuun, ympärillä nauraviin ihmisiin ja yläpuolellani läähättävään tuntemattomaan poikaan.
Liian kauan pidin tuota tapahtunutta vitsinä. Nauroin, että haha olipas tyhmä juttu ja hölmö tyyppi.
Tuosta noin vuosi eteenpäin halusin harrastaa seksiä yhden ihanan pojan kanssa. Ajattelin, että nyt on se mun oikea eka kerta. Mutta silloin huomasin, kuinka vakava se ihan eka kerta oli ollut. Sain kesken kaiken todella pahan paniikkikohtauksen, tunsin suurta ahdistusta ja hirveää vastenmielisyyttä pojan kosketusta kohtaan.
Vielä tuonkin jälkeen otin asian liian kevyesti. Pelkäsin tunnustaa, että mua on satutettu ja mun pitää päästä siitä yli. Tuo sama ahdistuskohatus tapahtui pari kertaa uudelleen. Jokaisen pojan kanssa jonka kanssa olin.
Kunnes viime vuoden kesänä tapasin saksalaisen. Hänen kanssaan tajusin vihdoin mitä mulle oli oikein tapahtunut ja pystyin vihdoin puhumaan asiasta. Opin kuuntelemaan itseäni ja luottamaan poikaan joka koski muhun. Huomasin että seksi voi olla myös kivaa! Paniikkikohtaukset katosivat ja en enään pelänny. Luulin päässeeni traumasta yli ja vihdoin jättäneeni teini minäni sinne muistoihin.

Seksi The Kidin kanssa on toiminiut tähän saakka mielettömän ihanasti.
Ei ahdistusta, uusia tuntemuksia ja hellyyttä.
Eilen Kid oli mun luona yötä.  Mukavan esileikin jälkeen ryhdyttiin tositoimiin. Aluksi kaikki meni kuten normaalisti ja kivaa oli, kunnes muhun iski tuttu tunne. Yritin taistella paniikkia vastaan ja vaan uppotua ihanan miehen kosketuksiin, mutta kun ahdistus kerran iskee niin sitä on vaikeaa estää. Olin tosi sekava ja en halunnut Kidin koskevan muhun. Se raukka oli todella huolestunut ja yritti kysellä tekikö se jotain väärää. Aamulla selitin kaiken, mutta samalla tajusin että en itekkään ihan tajua miks kohatus tuli... ja näin pitkän ajan jälkeen.

Tänään oon viettänyt vapaapäivää ja katsellut uusia tv-sarjoja. Törmäsin sellaseen kuin Sicret diary of a call girl. Se kuvaa rehellisesti nykypäivän huoran elämää ja kyseenalastaa meidän tapaa ajatella seksiä. Mua viehätti tuossa sarjassa se, miten päähahmo on niin rohkea ja avoin seksin suhteen. Tunnustaa nauttivansa siitä ja haluaa ottaa siitä kaiken irti.
 Ja silloin myös tajusin mikä mua junnaa paikallaan. Pelko.

Mun pitää todella ymmärtää ja kohdata se mitä mulle tapahtu kahdeksantoistavuotiaana. Mun pitää olla avoin siitä itselleni ja mun kumppanille. Ottaa asiat rauhassa ja askel kerralla, mutta mun on myös opittava olemaan rohkeempi. Ja uskon että tämä ei päde pelkästään muhun, vaan meihin kaikkiin. Meidän pitää kohdata se mitä me ollaan ja meidän pitää oppia olla häpeemättä.
 Meidän jokasen halut ja mieliteot on erilaisia, mutta meidän pitää hyväksyä ne ja oppia puhumaan niistä.

Mä en halua enään ikinä antaa sille ahdistukselle tuollasta valtaa. En halua että mä tai Kid joudutaan pelkäämään joka kerta kun sänkyyn päästään, että millon alan panikoimaan.
Ei,
musta tulee rohkeampi.
Seksi on upea asia. Meidän täytyy kunnioittaa sitä ja antaa sille aikaa.
Tästä päivästä lähtien en enään pelkää, odotan että The Kid tulee töistä ja annan palaa.

Kuiskaan teille tämän.

Mihin on kadonnut jäätynyt sydän, joka tuntui vielä vähän aikaa sitten häämentyneeltä ja painavalta rintamuksessa. Siihen samaan katosi epätoivo ja tilalle tuli jotain uutta. Jotain merkittävää.

Hei kaverit. Ettehän kerro kenellekkään, jos kuiskaan teille tämän: luulen tämän olevan rakkautta.

Se kun nyt vaan on niin että The Kid vie sen kaiken kylmän pois ja tuo jotain kuumaa tilalle. Vahvoja sanoja on pyörinyt päässä jo monen monta päivää.

Aluksi säikähdin ja nyt hämmästelen... 

   Onko se vain sanoja? 

Onko se vain tunnetta? 

      Onko se elämää ja kokemusta? 

Onko se connectionia? 

   Onko liian aikaista? 

Onko se totta?

Olenko tullut ihan pehmeeksi?

Rakkauttako?

Aina olen halunnut uskoa että sinä jonain kauniina päivänä tapaan pojan, joka vetää jalat alta, saa haukkomaan henkeä, saa nauramaan ja tuo sitä onnea mitä keneltäkään muulta ei saa. Nyt olen tavannut pojan, joka on eka sellainen, johon en tunteitani ole hetkeäkään kyseenalaistanut.
Pohtinut, inhonnut, suuttunut olen, mutta tunteitani en ole epäillyt. Se riittääkö tuo ja mitä elämä tuo tullessaan on toisarvoista. Se mikä on nyt tärkeää on tuntea ja tehdä se täysillä. Kun välittää näin paljon ei huomisella ole väliä. Huomenna sillä ehkä on, mutta ei tänään.

Pelottaa rakastaa ja pelottaa tuntea, mutta samalla on vaan niin pirun ihanaa.  

Miksi pelottaa sanoa pelkät sanat ääneen?

Kuka sanoo eka ja milloin?

Puss...

Lintuaura

Kun poika katsoo suoraan silmiin ja puhuu kauniilla sanoilla siitä miten ei halua mun lähtevän, haluaa mun jäävän ja olevan siinä vierellä. Sitä kai pitäisi olla sulaa vahaa ja sanoa että niin minäkin sinua. Että haluan olla aina tässä sun vieressä ja haluan olla varma siitä että en koskaan lähde, että rakkaus on joskus se sana joka vain riittää.

Ennen olin tyttö joka tiesi tarkkaan mitä haluaa elämältä. Nyt huomaan olevani nainen, joka on eksyksissä kaikkien omien ja ulkoisten olettamuksien keskellä. Ja kun pitäisi uskoa ja pitäisi luottaa.
Poika sanoi: Olet erityinen ja vieläkin mietin mitä tuollainen näkee tälläisessä miehessä.
Ja minä en osaa vastata ja mietin mitä tosiaan näen hänessä. Miksi hetkessä olen valmis sanomaan maailman voimmakkaimmat kolme sanaa ja toisessa hetkessä ahdistuksen vallassa haluan kauas pois hänen tavioistaan ja lauseistaan.

Ura ja rakkaus. Kumpi johtaa? Kaikki on varmasti joskus kuullut jonkun sanovan että tässä elämän vaiheessa työ voittaa rakkauden. Mutta toimiiko se oikeasti, että keskitymme omiin yksilöllisiin haaveisiin monen vuoden ajan ja siten päädymme olemaan onnellisia? Voimmeko tarkoituksella unohtaa muut halut, tunteet ja haaveet, koska olemme liian peloissamme kohtaamaan niiden seuraukset?

Jos se onnellisuuden kaava onkin enemmän kuin lintuaura. Monta voimakasta haavetta ja tunnetta kiitämässä kohti jotain tuntematonta päämäärää, mutta johdossa voi olla vuorollaan vain yksi. Kun se ei jaksa enään kantaa tulee tilalle toinen ja luonollisella vuorovaikutuksellaan lintuaura voi lentää keskeyttämättä koko matkan.

Leikiltä ja myrskyilevältä aallokolta tämä elämä nyt tuntuu. Olen vaan, kellun ja ajelehdin johonkin ihan tuntemattomaan suuntaan. Ja samaan aikaan haluan ajattelevana olentona olla kaiken niin sanotun kohtalon yläpuolella päättämässä mihin suuntaan sitä tänään mennään. Vaikka kuinka pohdin ja lyön päätäni seinään, niin ei sitä oikeaa vastausta tule. Olisiko oikea vaihtoehto ottaa airot omiin kätösiin ja vain huovata takaisin päin, taikka kiitää hurjapäänä vasempaan ja oikeaan etsien sitä "parempaa".
Vai annanko itseni vaan ajautua siihen rantaan mihin virtaukset mut vievät.

Lupauksia en hänelle tai itselleni nyt voi tehdä, mutta haluan luottaa siihen tällä hetkellä jothtavaan lintuun, katsoa Kidiä takasin silmiin, sanoa olet erityinen ja todella tarkoittaa sitä.

Kun rakkaus ei riitä ja emme tiedä miksi.

Hän antoi sydämensä,

otit sen käteesi, suutelit sitä ja puristit liikaa. 

Häneen se sattui,

sinuun vielä enemmän. 

Hän etsi oikean tien ulos.

Sinä et.

Tyttö ja poika rakastuvat. He tutustuvat, nauravat ja elävät. Nuoret sielut kokevat löytäneensä sen mikä heille kuuluu. Toisen puoliskon, jonka kanssa tulevat kiemurat selvitetään yhdessä myötä ja vastoinkäymisissä. He ottavat haasteen hymyillen vastaan. Tyttö tietää että pojalla on heikkoutensa, mutta näkee sen kaiken hyvän ja päättää uskoa siihen. Aika menee lujaa. Unelmia tehdään, kulutetaan ja kadotetaan. Kunnes yhtenä yönä aika pysähtyy. Pojan heikkous kasvaa liian suureksi ja tyttö tulee sokeaksi. Enään tyttö ei näe huomista niin selkeästi, mutta päättä katsoa jos rakkaus olisi sittenkin suurempaa. Voisiko rakkaus voittaa heikkouden ja antaa sille toisen mahdollisuuden. 

Tyttö ja mies rakastuvat. Se on kiihkoa, intohimoa ja sielujenharmoniaa ensisilmäyksellä. He elävät elämää juuri niin kuin aina halusivatkin. He löysivät vihdoinkin jonkun jonka kanssa elmän voisi jakaa, ottavat lainan ja muuttavat yhteen. Parin viikon sydämen tykytyksen jälkeen, sydän pysähtyy yllättäen. Mies ottaa kätensä ja suuntaa sen tytön sädehtiviin silmiin. Hän ottaa aseen ja upottaa sen vielä suudelmista lämpimään kehoon. Hän ottaa väkisin sen, minkä olisi saanut rakkauden ja viattoman hymyn saattelemana. Tyttö on suurten käsien vahvassa vankilassa, eikä pysty huutamaan "apua". 

Hän pelkää, hyväksyy ja luovuttaa. Liian pitkään se kesti, mutta pelasta käsi vihdoin löysi perille ja pakotti tytön kaltereiden oikealle puolelle. Tyttö syntyi uudelleen. Mies otti askeleen kohti helvettiä.

Nainen ja mies rakastuvat. Perustavat perheen, hankkivat idyllin ja kruunaavat itsensä yhteiskunnan sankareiksi. Työpaikat on saatu, kotikolo saatu, lainat saatu, auto saatu, kultainen noutaja saatu, kihlat saatu, yhteinen pankkitili saatu, liian suuret verton saatu, perhematkat saatu, onnelliset lapsuudet saatu, rahaa saatu, pullo saatu, onni saatu. Mies huomaa että elämähän oli aika helppoa, kaikki mitä siihen kuuluu saavutettiin viidessätoista vuodessa. Nyt hän voi suudella pullon suuta ja odottaa mitä seuraavaksi on edessä. Nainen huomaa halunneensa muuta. Kaikki mitä kuului saavuttaa, saavutettiin viidessätoista vuodessa. Nainen löytää myös yhteisen pullon ja katsoo alas pohjaan. Hän ei haluaisi, mutta kun muuta ei löydy. Nostaessaan katseensa hän kohtaakin silmäparin, jotka vievät mukanaan. Hän löytää uuden alun ja mielen. Nainen muistaa mikä on täkeintä ja pitää kiinni siitä. Hän ottaa kädestä elämää ja miestään, itkee kyyneleen, hymyilee ja astuu askeleen eteenpäin.

Kun en tiedä enään.

Eilen mulla oli todella paha päivä, koska suurista unelmista ei tullutkaan totta.
Hain unelmieni kouluun ja en päässyt.
Mulla oli illassa kaksi tavoitetta:
- vetää hienoiset, mutta mukavat kännit hyvässä seurassa
- nukahtaa The Kidin kainaloon ja tirauttaa kyyneleen jos toisenkin.

Molemmat toteutuivat, mutta jälkimmäinen ei positiivisessa mielessä.

Illan tullen joukko ystäviä saapui kommuuniimme oluineen. Kotihumalan jälkimainingeissa lähdettiin  baariin jossa Kid työskentelee. Siellä naurettiin, tanssittiin ja karkeloitiin.
Kun baarin aika oli sulkeutua, kapakan humpat jatkuivat kadulla. Itse jäin sisälle odottamaan miestä jonka kanssa voisin viettää lusikka-yön ja näyttää kuinka suru mulla oikeasti on.

Sen siivotessa baaria huomasin jotain erikoista. Herran kävely vaappui, naama oli tyhjä ja puhe epäselvää.
Kysyin onko kaikki hyvin.
Ei vastausta.
Kysyin voinko auttaa.
Mies antaa luudan ja sanoo että lakaise.
En lakaise.
Katson suu auki ja mietin että mitä vittua tapahtuu.
Lakaise!
En.
Toinen työntekijä saapuu ja ottaa luudan.
Hän lakaisee ja minä tuijotan Kidiä.
Paha olo palasi, vaikka karkelon aikana oli hävinnyt.
Toinen työntekijä sanoo että ottakaa taksi ja menkää.
Mua hävettää.
Kysyn mitä tapahtuu.
Toinen työntekijä kääntyy Kidiin päin puhuakseen tälle.
Tämä oli viimenen kerta kun vedät perseet työn aikana. Menkää, mä suljen.
Taksissa Kid yrittää pitää kädestä.
En pidä.
Mennään hänen kämpilleen.
Olen vielläkin sanaton.

Kysyn että mitä vittua juuri tapahtui. Kun tulin baariin Kid oli ihan selvänä ja yhtäkkiä täysin perseet ja käyttäytyi kuin kusipää. Kid alkaa itkeä ja sopertaa, että tietää että hänellä on ongelma alkoholin kanssa, häntä pelottaa joskus olla mun kanssa koska oon niin täydellinen ja hän on luuseri, että pelkää menettävänsä mut ja että on rakastumassa muhun. 

En sanonut enään sanaakaan, tirautin kyyneleen jos toisenkin ja nukahdin.

Aamulla viime illan sanat kaikuivat päässä ja mietin, että voisin nyt ottaa vaatteet ja lähteä.
Mutta en voinut. Halusin käydä selvän keskustelun siitä mitä oikein tapahtui.
Heitin "vahingossa" kirjan lattialle ja mitenkä ihmeessä Kid heräsikin siihen.

Hän pyysi anteeksi. Kerroin mitä tapahtui eilen ja miksi olin surullinen. Hän pyysi uudelleen anteeksi.  Sanoi lopettavansa juomisen koko kuukaudeksi.
Kertoi katuvansa ja vihaavansa itseään humalassa.
Kysyi pilasiko hän nyt kaiken. Sanoin että ei pilannut. Valhetelin ehkä vähän.
Kysyi haluaisinko harrastaa seksiä. Sanoin että kyllä. Valehtelin ehkä vähän.

Huomasin että seksi ei maistunut samalta ja kosketus tuntui oudolta ja kauniit sanat jotka hän sanoi tuntuivat liialta. Halusin lähetä ja olla yksin. Halusin miettiä ja ottaa aikaa.

Kid pelkää menettävänsä mut. Mietin onkohan hänen pelkonsa aiheellinen. Saan mieheltä niin paljon rakkautta, mutta musta tuntuu etten osaa antaa mitään vastaan. Tai mitään sellaista mistä hän voisi pitää kiinni ja olla varma etten karkaa minnekkään. Haluaisin sanoa että jään tänne ja että kaikki on hyvin, mutta samaan aikaan en voi. Olen itse siinä tilanteessa, että en tiedä mitä tulee tapahtumaan huomenna, parin kuukauden päästä tai ensi vuonna. Miten siis voisin luvata pysyvää rakkautta miehelle, joka tekee välillä sen ansaitsemisen niin vaikeaksi.

Meiltä aina odotetaan, että me teidettäisiin mitä tulevassa tapahtuu.
Meidän pitää päättä viisaasti ja elää odotusten mukaan. Olla reipas ja saavuttaa jotain.
Vaikka todellisuudessa kukaan ei tiedä mistään yhtään mitään. Huomenna me voidaan olla jo ilmaa.

En voi ennustaa että haluan olla The Kidin kanssa aina ja ikuisesti, en myöskään voi sanoa että eilisen jälkeen en halua enään nähdä häntä.
Elämä menee eteenpäin, tavalla tai toisella.
Meidän täytyy vaan olla vahvoja ja roikkua siinnä kiinni, koittaa nähdä mikä on meille hyväksi, tirauttaa kyynel jos toinenkin ja katsoa minne se meidät vie.

Antipyhimyksiä.

Makaan sängyssä valkoisten pitsilakanoiden välissä. Kello on kymmenen aamulla ja en saa enään unta.
Yläpuolellani on jo tutuksi tullut kattoikkuna, jonka edessä oleva raihnainen viltti suodattaa aamuauringon ja tekee huoneesta utuisen. Huoneessa haisee uninen ihminen, tupakka ja jatkuva kosteus. Lattialla lojuu hujan hajan jätettyjä soittimia, kiireessä sekä kiihkossa riisuttuja vaatteita ja möhnää monenlaisita lähteistä.

Välillä tuntuu että on kohtuutonta millainen kuva meillä on täydellisestä parisuhteesta. Kotileikeissä mies on valmis tekemään naisen puolesta mitä vaan. Kysehän on rakkaudesta ja tasa-arvosta.
Mies on romanttinen, hygieninen, siisti, ei liian kiinnostunut jalkapallosta taikka kosmetiikasta.
Mies on valmis auttamaan tarvittaessa työkalupakin kanssa, mutta laittaa pyykit kysymättä koneeseen.
Mies on hellä ja huomaavainen. Muistaa vuosipäivät, syntymäpäivät ja ei halua seksiä vaan haluaa rakastella.

Samaan aikaan kun naiset huutavat kaduilla seksuaalisesta tasa-arvosta, me laitamme miehet kävelemään perässä valtisemassamme pinkissä kauluspaidassa.

Miten minä aina itsenäisyyttäni ja vapauttani julistanut nainen päädyin pohtimaan miehen asemaa. En ajatellut että tämä asia koskaan koskisi minua. Ajattelin, että kun rakastun niin sen miehen täytyy olla niin täydellinen ettei keskustelua mahdollisesta sukkien vaihdosta täytyisi käydä.
Nyt katson tätä aikusen miehen möhnä-asuntoa ja huokaisen.
Luulenko välttäväni tuon dialogin käymisen tulevaisuudessa.

Haluan uskoa ja oppia näkemään, että ihminen voi rakastaa toista juuri sellaisena kuin hän on.
Niin että rakkaus voi olla ehdotonta hänelle, jossa näen myös inhimilliset huonot puolet.
Ja vaikka mieli haluisi kyseenalaistaa tuon rakkauden, pysyisin nöyränä ja myöntäisin ettei täydellistä ihmistä ole olemassa.
Niin kauan kun haluan olla hänen lähellä ja hän tekee oloni onnelliseksi,
 ei kysymykseen -voinko löytää parempaa?- ole vastausta. 

Katson vieressäni tuhisevaa naamaa, joka pilkottaa lakanoiden välistä.
Siinä makaa mies sydän auki, rehellisenä ja juuri sellaisena kuin hänet tähän maailmaan on tuotu.
En ole pyhimys, joten kuka minä olen tuomitsemaan.
Lasken nyt kynän ja paperin pois.
Mieleni tekee olla iso lusikka ja halata miestä,
joka tekee minut nyt todella onnelliseksi tässä epätäydellisessä maailmassa.

Kaikki alkoi liian kauniista lauseesta.

"Mä haluan olla sun poikaystävä... joskus."

Elän aikaa jolloin kaikki on uutta ja tunteellista. Koen täällä joskus asiat tunteellisesti kaksinkertaisesti vahvempana. Aurinkoinen kevät päivä Skotlannissa saa jo kyyneleet vuotamaan poskilla, saatika sitten mies joka katsoo suoraan silmiin ja sanoo niin kauniita sanoja että sydän haluisi pompata ylös kurkusta ja huutaa hallelujaa. Mutta jokin pidättää sydämen äänen ja pitää suun auki ilman äänen ääntä.
Haluan tuntea kuin hän, mutta olenko siihen valmis?

Mutta katson häntä takaisin ja kysyn itseltäni näenkö saman mitä hän näkee edessään;
Näen miehen joka on kaunis, hyvä ja jotain salaperäistä.
Hän on herkkä ja romanttinen, mutta samaan aikaan villi ja rajoja ylittävä.
Miehestä on tullut tärkeä.

Mitä jos satutan noin kaunista ihmistä.
Mitä jos en tunne itseäni ja tunnenkin jotain muuta... johdanko harhaan meitä molempia.
Tämä kaikki on pelkoa. Pelkään että pian tapahtuu jotain mikä on tapahtunt niin monesti mun elämässä.
Huomaan olleeni väärässä, eläneeni valheessa tai pitäväni rinnassani tunteetonta sydäntä.
Mutta salmalla tiedän että tämä on jotain erikoista ja tiedän että näistä tunteista -positiivisista ja negatiivisista- en nyt pääse vaikka kuinka yrittäisin.
Ja tiedän että on olotava rehellinen itselleen ja miehelle.
Puhuttava, katsoa, nuuskia ja otettava yksi aurinkoinen päivä kerrallaan.

xxx

Joku ristiriiaisesti viisas ihminen sanoi joskus, että miehen täytyy suhteen alussa rakastaa naista enemmän kuin naisen miestä.
Sovinististä, vaiko totta.
Voiko mikään olla tässä maailmassa oikeasti täysin tasapainossa? Varsinkaan puhuttaessa naisista ja miehistä. Ihmissuhteissa on aina toinen joka vetää enemmän ja toinen joka työntää. Silti ne toimivat omalla täydellisellä tasapainollaan.
Kuin Jing ja Jang.
Ja seksi.
Vaikka toinen työntäisi ja toinen vetäisi, ne molemmat voimat antavat siihen johonkin yhtä paljon energiaa... vaikkakin vastakkaista.
Niin, kaipa me kaikki tarvitaan sitä toista energiaa työntämään meitä eteenpäin kun me annamme sille vetovoimaa. Ehkä oikeiden vastakkaisten voimien kohdatessa ne todella vetävät toisiaan puoleensa.
En halua yleistää, että rakkauden jaon täytyisi mennä aina niin, että mies rakastaa naista enemmän kuin nainen miestä, mutta kaipa se luonnollisesti niin menee vaikka kuinka feministisiä ollaan. Varsinkin jos mietitään suhteita, joissa molemmat ovat samaa sukupuolta, mites sitten? Onko silti olemassa feministinen ja maskuliinen voima? Vai voidaanko me olla sukupuolisesti neutraaleja, ilman rooleja ja taistelua rakkauden suuruudesta?

Viimeiset vuodet olen uskotellut itselleni, että mies on silloin sinun arvoisesi kun hän on valmis ylittämään kaikki vuoret sun vuokses. Tuo kaunis ajatus pitää nyt ainakin paikkansa.
Tämä mies, The Kid, olisi valmis mun vuoksi mihin vain.
Mutta tuo lausahdus jättää huomioimatta yhden seikan.
Jos minä en ole valmis tekemään miehen vuoksi mitä vaan, olenko mitä silloin hänen arvoisensa?

Hän sai mut uskomaan hän.

Hän on sellainen mies, joka puhuu kauniita sanoja, hymyilee ja katsoo minua syvälle jonnekkin tuonne kauas.
Hän on ruskeasilmäinen, minun pituinen, 28-vuotias, tatuoitu, tyylikäs ja kaunis mies.
Hän on mies joka on välillä niin hölmö, että nauran katketakseni.
Hän on oma itsesä.
Hän mm. pyykkipäivänään on kotonaan alasti... koska kaikki vaatteet ovat pyykissä.
Hänellä ei ole koskaan saldoa puhelimassa, kun se on sellanen vintage juttu.
Hän on muusikko, joka on välillä todella itsekeskeinen, mutta vain sen takia että omistaa sydämensä musiikille.
Hän on lahjakas.
Hänen mielestään on coolia että minäkin osaan jotain.
Hän on myös välillä todella yliromattinen- tosi  cheesy.
Hän tietää sen, nauraa sille ja jatkaa...
Hän kirjoitti mulle pari päivää sitten viestin:"Ajattelen sua jatkuvasti... Ajattelin tänään kuinka hienoa olis joskus olla sun poikaystävä".
----
Hän saa mun olon turvalliseksi.
Hänelle kerroin mitä mulle on käynyt menneessä ja hän piti mua hellästi sylissä ja sanoi, että olet turvassa.
Hänen kanssaan mentiin eilen loppuun saakka. Upeaa ja kaunista seksiä.
Hänen kanssaan kaikki on tapahtunut niin yllättävästi, nopeasti ja todella helposti. Ei kysymystäkään että ei nähtäisi mahdollisimman pian taas ja että tykätäänkö toisistamme.
Hänellä on omat ongelmansa.
Hän juo paljon ja polttaa päivittäin ruohoa. (..muusikko...)
Hän näkee mut kauniina, kun sanoin että itse en oo koskaan huumeita kokeillut,- ruohoa olen kokeillut- mutta en halua enään polttaa ja kerroin juovani todella vähän.
Hänen kanssaan voin olla kuka olen.
Hän voi olla mun kanssa se kuka on.
Hän on kaunis, hellä ja mielettömän hauska. En tiedä miten tässä käy. Jotain erityistä tämä on ja odotan innolla tulevaa.
Hän on the Kid.

(Hieno biisi, uskomaton musiikkivideo.)

Harvinaista hempeilyä ja juustoisia lauseita.

Tätä en oo kokenut pitkästä aikaa.
Helppoutta ja sitä että joku huutaa sun perään kuinka upeeta oli tutustua ja kuinka paljon hän ajattelee mua.

Tai kun joku niin upea ihminen haluaa tutustua juuri suhun.

Tänään kävelin aamu kymmeneltä keväisiä katuja kotiin, mua hymyillytti. Vietin yön The Kidin luona.
Päädyin sinne todella yllätyksen kautta.

Lähdin illalla ihan viattomasti jooga-tunnille, lökäreissä ja meikittä. Siitä hipsastiin ystävän kanssa teelle. Monen tunnin syvällisten keskusteluiden jälkeen päädyttiin siihen, että kävästään "kotimatkan" varrella olevassa bubissa. Siellä "sattuikin" olemaan The Kidin vetämä open-mike iltama.
Keskusteluiden, musiikin ja parin bissen jälkeen sain kutsun The Kidin luokse. Poitsu oli aika humalassa ja itse ihan selvänä, mutta mietin että nyt kyllä haluan mennä.
Kid lupasi olla yrittämättä harrastaa seksiä mun kanssa, mutta ei luvannut olla suutelemmatta.

Kommuunin ullakkohuoneisto oli täynnä soittimia, roskaa ja musiikkia. Kerroin pojalle kaukaisesta kotimaastani, soitin hieman SMG:tä ja hän sitten soitti hieman mua.
Älkää nytten kuitenkaan ymmärtäkö väärin, olin eilen mielestäni erittäin järkevä nainen.
Loppuun saakka ei menty.
Vaikka tunsin itteni todella turvalliseks ja mukavaks, pelkäsin vielä itteeni vanhojen kokemusten takia.
Ja koska ennen en oo kieltäytyny tällä tavalla ekalla kerralla, halusin testata toimiiko ekojen treffien seksikielto oikeasti. Tunsin että tä ei ollut vaan yhden yön juttu. Me tullaan tapaamaan uudestaan, joten mikä kiire meillä on. Ja saan sitten selitettyä rauhassa omat tarinani miehelle ennen kun mennään eteenpäin.

Tänään sain viestin: Ahh, I am thinking about you. x
Huhhuh. Aika kivaa tuommonen harvinainen hempeily ja satunnainen juustoisuus.

En tiedä miten tässä käy, mutta nyt oon todellakin valmis kaikkeen.

Because we are.

Mulla oli tänään mieletön ilta.
Se oli täynnä elämystä, naurua, ihmisiä, ihailua, hymyä ja filosofiaa.

Mun oli tarkoitus kirjottaa blogiin teksti siitä onko hyvä olla aina oma ittensä.
Jos on onko siitä mitään hyötyä, viekö se eteenpäin? Miten olla 100% se mitä on...?
Olin valmis jo kyseenalaistamaan tuon, mutta tämän illan jälkeen en enään halua.

Kaikki alkoi pari päivää sitten, kun sain viestin Lakupojalta;
"Mulla on pizza-bileet sunnuntaina, haluutko tulla?"
"Kuullostaa hyvältä!"

Tänään aloin miettiä tuota uudelleen. Aloin analysoimaan liikaa, mitä jos Lakupoika haluaa musta enemmän kuin kaveria... enkö sanonu tarpeeks selkeesti viimeks mitä haluan ja mitän en???
Mietin tulisko siitä kiusallista jos meen sinne ja siellä kaikkien kavereiden läsnäollessa joutuisin sanomaan; muttakun haluan olla vaan kaveri.
Päätin lähettää pojalle suoran kysymyksen: "haluan olla kaveri onko se sulle ok?"
Vastaukseksi sain: "Luulin että ollaan jo sovittu tämä juttu, kutsuin sut vaan kaverina. Jos ahdistaa tulla niin älä tule."

Nolotti. Olin stressaamaan jo liikaa siitä, että en voi olla enään  kaveri pojan kanssa. Lähettelen jo kaikille tuntemilleni miehille viestejä; MÄ OON VAAN SUN KAVERI EIKÖ NIIN?!?!?
Sanoin että anteeksi kun olen hölmö ja tietysti tulen.
Onneksi menin, se oli todella casualia, ihania ihmisiä ja hyvää pizzaa.

Pizza-juhlien jälkeen mun oli määrä tavata kaverit yhdellä keikalla.
Tai oikeastaan en tiennyt mihin olin menossa.
Viime viikolla menin kaverin kanssa ulos ja päädyttiin bubiin, jossa oli open-stage.
Sitä veti poika The Kid.
Mieleeni jäi kuinka lahjakas Kid oli, Kidin hymy ja miten hän kertoi ens sunnuntaina olevasta jutusta jossa hän aikoo soittaa... että tervetuloa vaan.

Tänään astuin taidekahvilan kellariin ja istuin katsomoon. Ensimmäinen show oli mielettömän paska teateatteriesitys, joka käsitteli jotenkin maailman syntyä ja transvestiitteja..... (?)
Ehkä kiusallisimman 30 min jälkeen lavalle astui The Kid. Ja yllätykseks yksin.
Pojalla oli taustanauha ja sen päälle se soitti kitaraa ja laulo.
Oli vaikea hengittää.
Se oli jotain niin uutta ja jotain niin vaikuttavaa.
Se anto lavalla kaikkensa ja omisti sen koko lavan omalla itsellään ja karismallaan.
En oo vähään aikaan ihannoinu ketään niin paljon.

Parin hämmentävän ja riemastuttavan esityksen jälkeen illan ohjelmisto oli ohi. Oli aika mennä muualle.
Mutta ennen  kuin ennätettiin lähetä... The Kid tuli ja sopersi jotain vapaista päivistä ja että jos haluisin nähä kaupunkia ja jos antaisin hänelle puhelimen niin laittaisi siihen numeron ja voisin sitten soittaa jos tulee tysää..

Tunnen ja tunsin koko illan olevani just oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Ja tänne päädyin tekemällä juuri niin kuin halusin, seruasin intuitiota ja otin askelen tuntemattomaan.
Se mitä The Kid teki siellä lavalla on se mitä jokaisen pitäis tehdä aina arjessa.
Meidän pitää päästää irti, kuunnella meitä ja ympäröivää maailmaa,
niin me löydetään se paikka jossa meidän kuuluu olla just sillä hetkellä.

Haavotuin tai en.

Pari vuotta sitten mä lupasin ittelleni, että jos ikinä mulle tulee sellanen olo että haluan tehdä jotain, ni mä teen sen. Vaikka se olis kuinka omituinen tai pelottava. Koska hyvässä ja pahassa, se että me seurataan ja kuunnellaan meidän intuitiota johdattaa meidät sinne missä meidän kuuluu olla.
Tähän haluan uskoa ja tän oon jo tähän meneesä todennu toimivaksi.

Oon tehny elämässäni todella outoja asioita vain sen takia että mun sisäinen ääni sano tosi lujaa että "Ota itteäs niskasta kiinni ja tee se!".
Ja näiden tekojen takia mä olen päätynyt mitä upeimpiin elämyksiin ja hetkiin.

Tänään mä halusin löytää Trainspottingin netistä ja lähettää hänelle viestin. Halusin ilmasta pojalle kuinka upea hän oli ja miten hän teki muhun vaikutuksen.

Päätin tehdä viestistä lyhyen ja ytimekkään. Ei mitään muuta. Ei kysymyksiä tai odotusta jatkoon. En halunnut edes lisätä fb:ssä kaveriksi.
Halusin yhä pitää hänet siinä hetkessä, jossa me tavattiin. Niin että hän ei olis mulle mitään muuta kuin se hetki.

Lähetin viestin n. tunti sitten.

 Ja nyt huomasin että oon niin helvetin nainen.
Tietysti mä odotan että se vastaa!
Sain jotenkin itteni huijattua ajattelemaan, että en välitä vastaako se vai ei.

Tä on samanlainen efekti kuin salaisuudet.
Jos meillä on salaisuus, jota me ei todellakaan haluta kertoa kenellekkään me kuitenkin kerrotaan se jollekulle jossain tilanteessa. Ja perään mainitaan;" tä oli sitten salaisuus, eli shhhh!!".
Todellisuudessa me halutaan että salaisuus tulee ilmi, jos me se sanotaan ääneen.
Jos haluat asian todella pysyvän salassa, et sitä koskaan kenellekkään kerro.

Mielenkiintosta on miten pystyin huijaamaan itteäni.
Mulla on nyt melko yksinäinen kausi menossa, ei oo paljoa tekemistä ja ajatukset pyörii paljon rakkauden ympärillä.
Tietysti jos mä tapaan upean ihmisen, mä toivon parasta.
Ehkä coolin ja tavottamattoman esittäminen on vaan mun suojakeino olla
haavottamatta itteäni
taas.

Ja kuitenkin.... haavotuin tai en, uskon näin sen kuuluu mennä.

Hyvä ja vapaa.

Eilen päätin, että en jaksa. Ja tajusin, että eihän mun tarvitse jaksaa. 

Lähdettiin tyttöjen kanssa tanssimaan. Kun olin peilin edessä laittautumassa, tajusin mihin mun liika aika on ajanut mut. Naureskelin saaneeni miehistä uuden harrastuksen tekemisenpuutteessa ja kaikenlaisessa muussakin puutteessa. Mutta todellisuudessa oon ajanut itteni ahdistumaan pienistä asioista ja miehistä jotka ei koskaan tuu viemään mun sydäntä.

Kaikki me halutaan tässä elämässä olla rakastettuja ja me halutaan joku tuohon viereen kertomaan kuinka paljon me tuodaan onnea olemassaolollamme. 

Mä haluan tuota, mutta nyt otan taas itteäni hihasta kiinni ja muistutan ittelleni, että mikään ei tuu pakottamalla. 

Peiliin katsottuani laitoin meikkisiveltimen syrjään ja näpyttelin Hymylle viestin. Siinä sanoin, että haluan jonkinlaisen vastauksen; näkeekö hän että meidän välille voi koskaan tulla mitään vai ei. 

Hymy vastasi, että ei näe. Mutta voidaanko olla kavereita.

Se oli juuri sitä mitä tarvitsinkin. Suora vastaus. Kenenkään ei tarvitse roikkua tunteissaan kiinni. 

Baari oli täynnä komeita miehiä. 

Katselin, vilkuilin ja nuuskin. 

Jokin tuntui erillaiselta. Mua ei aidosti kiinnostanut. En jaksanut. 

Halusin tanssia ystävätterieni kanssa, mutta molepien suut olivat liimautuneet kiinni espanjalaisten poitsujen huuliin.

Päätin siis jamitella yksikseni ja pitää upean illan kaikesta huolimatta.

Koin todella suurta mielihyvää, kun miesten iskiessä vetäsin huuleni vinoon hymyyn ja käänsin selkää. Annoin lantioni heilua pelkästään musiikille ja itselleni. 

Baarin sulkeuduttua ja leidejeni juostessa miesten kanssa käsi kädessä lähimpään sänkyyn, päätin lähteä kotiin. Matkani kuitenkin pysähtyi nopeaan.

Tapasin kadulla pari kaveria, jotka olivat lähdössä isolla porukalla jatkoille. En tietenkään kieltäytynyt kutsusta. 

Siellä tapasin Trainspottingin 

(näyttää aivan Ewan McGregorin hahmolta kyseisessä leffassa). 

Ja sen tapaamisen myötä tajusin mitä mä rakkaudelta haluan ja mitä mä tarvitsen. 

Mä haluan vapautta, yhteyttä ja hauskuutta.

Miten noin perus asiat unohtuu meiltä niin helposti. 

Hymyn kanssa kun olin ulkona, mikään noista basic asioista ei toteutunut läheskään tyydyttävästi. 

Trainspottingissa oli jotain sitä mikä sai mut katsomaan jätkää suu ammollaan.

Ihan mielettömän friikki tyyppi, mutta siinä oli luonetta. 

Tunsin itteni erillaiseks. En jasanu yrittää mitään. Päätin olla niin aito itteni kun vaan voin olla. 

Huomasin tuntevani itteni niin hyväksi ja vapaaksi.

Aamu yhdeksältä kun kävelin kotia kohti, mua hymyillytti vieläkin. 

Koko ilta oli ihan absurdi, uskomattomaton ja nautin kaikesta enemmän ku mistään pitkään aikaan.

Tajusin myös että mulla ei oo mitään yhteistietoja Trainspottiin.

En ehkä halua tietää hänestä sen enempää.

Ehkä hän oli niitä hetkiä, joitka me varjellaan visusti jossain syvällä ja palataan sinne kun halutaan hymyillä.

Haluan pitää ton muiston tollasena ja haluan uskoa että tuo mies oli mulle muistutus siitä todellisesta rakkaudesta, joka häämöttää vielä jossain tuolla tulevaisuudessa. 

Hei hei Lakupoika

Näin eilen Lakupojan. Viime tiistaina se pyysi muo ulos ja mä vastasin myöteisesti.
Eilen laitoin itseni kauniiksi, valitsin mekon joka on seksikäs, mutta samaanaikaan casual. Menin baaritiskille, tilasin vahvan blackrussianin ja odotin deittiäni saapuvaksi.
Me istuttiin alas ja tilattiin juustotarjotin, sekä pari lasia viskiä. Katsoin miestä, hymyilin ja olin kiinnostunut kaikesta mistä hän kertoin. Huomasin että Lakupoika on kiva, söpö ja ylikiltti.
Ilta jatkuin toisilla, kolmansilla ja neljänsillä kaljoilla.

Tultiin todella hvyin juttuun ja kaikki oli jotenkin niin mukavaa, lukuunottamatta sitä puolta illasta, kun sanoin että ehkä on parempi jos ollaan kavereita
ja että en tunne tässä nyt oikeen mitään muuta
ja kerroin että mulla on tunteita Hymyä kohtaan
ja kun se sanoi että se on ok jos ollaan kavereita
ja kun se kuitenkin pussas mua
ja mä pussasin takas
ja kun sovittiin että ei pussausta enempää
ja kun se saatto mut kotiin
ja lähetti mulle viestin jälkikäteen
ja kertoi kuinka paljon se ihastu muhun tänä iltana
ja miten hän tunsi että meidän välillä on mieletön yhetys
ja miten hän haluaa nähdä mut vielä
ja ei todellakaan kavereina.

Mulla oli ihan kiva ilta. Hyvää ruokaa, juomaa ja seuraa.

Aluks mietin, että onko se itsekästä mennä treffeille, jos ei alunperin ole niin kiinnostunut ihmisestä. Päädyin siihen, että aina kannattaa mennä. Ei me voida tietää mitä tapahtuu ellei oteta selvää.
Mutta rehellinen pitää olla, pitää nähdä ja sanoa suoraan miten asiat on.
Joten hyvät naiset, olkaa rehellisiä. Se pelastaa meidät loppujen lopuks monelta surulta.

Sen takia en halua päästää irti Hymystä.
Odotan jos on tarvis, mutta mun täytyy myötää ittelleni että se mies on jotenkin spessu.
Ja toivottavasti myös sen arvonen.

Orginal Liquorice

Hyvät naiset ja herrat,

Te tiedätte nämä mukavat pikku jutut kehossamme, joita me kutsumme hormooneiksi.
No, sunnuntaina mun hormoonit lähtivät hurraamaan kuukausittaista pyörremyrskyään.
Silloin mä sain viestin Hymyltä, että hän ei enään haluais nähdä.
Otin sen aika rankasti, makasin sängyn pohjalla syömässä pandan lakupussia ja kuutelemassa Adelen Someone like youta.
Ulkona satoi ja elämän kaikki huolet olivat hartioillani.
Olimmehan tavanneet kolme kertaa, pussanneet saman verran ja hädin tuskin muistin mikä miehen nimi oli.

Surun ruintelemana otin seuraavana päivänä itseäni niskasta kiinni, puin vaatteet päälleni ja lähdin vaeltamaan sateiseen auringon paisteeseen. Tiesin, että jos joku asia mut hormoonipyörteestä pelastaa, niin se olisi toinen pussi pandan lakritsaa. Onneksi satuin tietämään yhden luomu-liikkeen joka niitä myy. Askelet tuntuivatkin jo kevyemmältä.
Saavuin kauppaan ja juoksin suoraan lakujen luokse. Kaappasin pari pussia varmuuden varakasi ja menin kassalle.

Siinä seisoi punapää, pitkä ja komea, tatuoitu mies. Olin kuitenkin niin lakujen vallassa, että en jaksanut  enään miehiä. Päätin kuitenkin kysäistä olisko heillä vapaata työpaikkaa (mun aika käy välillä hieman pitkäks, kun ei oo töitä. Sen varmaan huomaa myös tästä blogista). Heillä ei oo, mutta poika voisi kyllä antaa pari vinkkiä paikkoihin jotka etsii työntekijöitä. Hän antoi lappusen jossa oli ravintolan nimi ja myös pojan puhelinnumero. Se oli siinä ihan sitä varten että voisin "kysellä lisää työpaikoista".

Lähtin äsken Lakupojalle viestin ja kyllä, mulla on treffit tällä viikolla.

Kun ei ole työpaikkaa, niin mukavaa että ainakin löysin jonkilaisen harrastuksen...

Tässä teille vähän Hymyä:

Sain tänään tekstiviestin, että jospas ei nähtäiskään ensi tiistaina.

Miehen mielestä on parempi jos ei nähdä. Mies haluaa aikaa miettiä tunteitaan. En saa ymmärtää väärin,
mieshän pitää musta ja SE se ongelma taitaa olla... ja sen takia ei halua mua nähdä.
Hän kuitenkin haluaisi harrastaa mun kanssa seksiä, mutta haluaisi tavata seuraavan kerran ystävinä.
Mies miettii että jos päädymme harrastamaan seksiä, sehän vain sekkottaisi tunteita.
Mies käytti tekstiviestissään lausetta: "I think sleeping together would only make things worse and I'm not sure I'm emotionally mature enough for that."

Pysyykö joku mukana?

Minä en.

Ensimmäisen viestin jälkeen, jonka Hymy mulle lähetti, olin sitä mieltä että mitä vittua se kirjottaa tekstiviestinä, että ei halua nähä enään ja ilman minkäänlaista selitystä. Pyysin selitystä ja vastaukseksi sain jotain tuollaista ylläolevaa soperrusta. Kysyin suoraan, että onko kyse nyt siis siitä että hänellä ei oo tunteita mua kohtaan ja ei sen takia halua nähdä....?
Eikun tunteita hänellä on ja se on se häntä sekoittava asia. Ja koska hänellä on tunteita, hän haluaa olla mun kanssa vaan kaveri ja ei halua harrastaa seksiä.
Jokin tässä nyt ei täsmää.
Päädyin sitten siihen, että olen tukeva ja rohkaiseva tyttö, joka ymmärtää herkkyyden. Ollaan kavereita ja hän voi ottaa niin paljon aikaa kun hän vaan tarvitsee tunteittensa selvittämiseen.

Nyt pari tuntia myöhemmin, mietin että voihan jumalauta oon haalinu ittelleni taas yhden friikin.

Jotenkin ne suuret tunteet joita koin vielä eilen tuota Hymyä kohtaan alkavat menettämään voimaansa tunti tunnilta. Mutta täytyy sanoa, että vaikka nyt en niin paljoa enään tuota miestä vaali, niin kyllä mun pitää siitä selvää ottaa.
Ihan tämän blogin takia ja psykologisena ihmeenä.

Katsotaan saako tuo miehekäs arvoitus vastauksen jossain vaiheessa, mutta nyt hyvät naiset annetaan Hymyn herkälle mielelle aikaa miettiä tunteitaan...

Ken tietää

Rakas Pusspäiväkirja,

Näin juuri Hymyn. Kävimme elokuvissa, ostimme sinne karkkiakin ja kosketimme toistemme jalkoja katsoassamme ranskan vallankumouksen huumosta.

Mun  on tosi hyvä olla sen kanssa, meidän hyvä puhua ja olla. Vaikka tänään meidän välisessä ilmassa oli jonkinlaista kitkaa alusta saakka, joka näkyi sanattomasti pimeässä teatterisalissa ja joka purkautui kun Hymy saattoi mut kotiovelleni.

Keskustelu alkoi hieman kiusallisella hiljausuudella. Sitä seurasi pelastukseksi keksityt aiheet, kuten mitä ruokaa me kaivataan kotiseuduiltamme. Hän näytti missä hän asuu ja sanoi että saattaa kyllä mut kotiin. Siinävaiheessa keskustelu lähti mielenkiintoseks. Mies on mun edessä niin kuumana ja suutelee vielä paremmin, olin jo niin valmis siihen että Hymy vaan sanoin sanan ja menisin sen luo.
Taas onneks mies oli mua järkevämpi, hillitsi itsensä ja minut, lähti päättäväisesti kävelemään mun kotiovea kohti. Matkalla aloin käydä kärsimättömäksi siitä kitkasta mitä meidän välillä oli. Sanoja joita molemmat ajattelee, mutta kumpikaan ei sano. Halusin saada ne irti siitä miehestä tavalla tai toisella. Vein keskustelun "luontevasti" iskemiseen, seurusteluun ja seksiin.
Se onnistui ja vihdoin sanoin klassisen lauseen, joka pakottaa puhumaan tilanteessa kuin tilanteessa:
sano mitä sun mielessä on just tällä hetkellä ja puhu suoraan.

Mun edellisessä tekstissä kerroin kuinka mua pelottaa mun tunteet ja mitä tästä kaikesta seuraa. En ollut yksin näitten ajatusten kanssa.
Hän aloitti kertomalla miten haluaa loukkaamatta sanoa että ei halua tästä mitään vakavaa. Mutta että tällä hetkellä hänen tunteet on niin sekavat, että on vaikeaa sanoa millä tavalla hän musta pitää. Kaverina, petikaverina vaiko kiinnostavampana. Hänellä on menneisyytensä ja sen mukana omat taakkansa ja tällä hetkellä hänestä tuntuu ettei kestä mitään suurta. Haluaa tuntea mut, haluaa elää hetkessä, haluaa mua, mutta pelkää loukkaavansa jotkauta tai pelkää loukkaavansa ittensä.

Niinpä. Eiköhän tuota samaa me kaikki.
Meillä kaikilla on omat taakkamme ja pelkomme... ja oikeasti vain me voidaan itse ymmärtää niitä.
Me ei haluta satuttaa tai tulla satutetuksi.
Ja siksi me pelätään.

Sovittiin että nähdään ens tiistaina kavereina ja katsotaan sitten mitä tapahtuu.
Yhden asian mä ainakin tiedän jo tuosta miehestä. Pelkkä ystävä en voi olla.

                       Adele voi olla liikaa, mutta nyt keskellä yötä se menee tähän tekstiin täydellisesti.

Even Nat King Cole smile.

Oon hämmästynyt. Kävin treffeillä ja oon vähän niinkuin ihastunut. Tai ainakin luulisin niin.

Hän on herra Hymy. Hän opiskelee täällä graaffiseks suunnittelijaks, hän on mun n. 4 vuotta vanhempi ja on kotoisin täältä mut on asunut etelässä parikymmentä vuotta.

Edellisessä tekstissä kerroin miten me tavattiin. Liiottelin, ei se ollu 15min.... hädintuskin 5 min missä kaikki tuo tapahtu. Joten voitte uskoa että mua jännitti mennä sinne ravintolaan missä luvattiin toisemme nähdä. Kävelin ovista sisään ja näin miehen seisoskelevan oven suussa. Katsoin silmiin, mutta ei näyttänyt tutulta. Sisällä kävelin ympäriinsä ja katselin josko pöydissä olisi miehiä etsivin katsein. Pari sellasta löyty, mutta ei sitä mun miestä.

Huoh, olin tullut sinne ennen Hymyä.

Nyt vastuu toisen tunnistamisesta oli hänellä. Koska suoraansanottuna mulla ei ollut minkään laista muistikuvaa miltä herra näytti. Otin bissen ja istuin baaritiskille. Hetken päästä joku kopautti olkaan.
Käännyin ja huokasin helpotuksesta. Mieshän oli komea! Ruskea tukka ja tummat syvät silmät.
Me istuttiin ja juotiin pari drinkkiä. Juttua riitti ja kiusallisten hiljaisuuksien puutteessa tehtiin pari tarkotuksella ihan varmistaaksemme et ollaan oikeilla treffeillä.
Hymyn kanssa on helppo jutella. Pystyin olemaan luonnollinen, rento ja puhumaan mistä vaan. Sillä on myös huumorintajua ja tyyppi on yllättävän sponttaani. Ja mulle sponttaanisuus on todella tärkeä luonteenpiirre ja Hymy sai bonuspisteen juoksemalla yhen rakennuksen valospotin eteen ja yritti tehä varjokuvia seinälle. Mies mun makuun... sellanen ei mieti liikaa vaan voi olla hölmö jos siltä tuntuu.

Mulla on sellanen juttu, etten oikeen ihastu hirveen helposti. Maksimissaan pariks kuukaudeks ja sit kaikki kiinnostus lähtee. Se on myös syy siihen miks en oo seurustellu. En oo löytäny ketää joka vie mun jalat alta ja on niin kiinostava että löydän aina jotain syitä katsoa sitä ihmistä ja miettiä et wau mikä tyyppi. Nyt mulle tuli sellanen tunne, pelko, että mitä jos lakkaankin tykkäämästä yhtäkkiä. Yksi viisas nainen kerran sanoi, että turha hukata aikaa pelkäämiseen, koska jos lakkaa tykkäämästä niin se sit vaan kuuluu mennä niin ja jonain päivänä ei tarvii enään pelätä ollenkaan.
Haluan uskoa niin, mutta näen sen että lakkaan tykkäämästä niin helposti, mun huonona ja ilkeänä puolena. Oon tapaillu todella upeita ihmisiä mun elämässä, miksi mä en rakasta niitä vaikka syitä löytyis miljoonia!
Kuten oon aikasemminkin kirjottanut, yks kauhemmista asioista tässä maailmassa on sanoa toiselle ihmiselle, että ei rakasta takaisin.
Oon sellanen ihminen joka haluais rakastaa kaikkia, mutta joka kuitenkaan ei voi kuin sellaista ihmistä joka koskettaa jollain erityisellä tavalla.

Aina pitää elää tässä hetkessä ja niiden ihmisten kanssa, jotka tekee sun elämästä onnellisen. Nyt musta tuntuu että haluan tutustua Hymyyn, saada selville millanen ihminen se on, mistä se tykkää ja mistä ei. Kuka sen on. Koitan sivuuttaa mun pelot tunteista ja uskoa että kaikkia tällä maapallolla ei voi rakastaa.

Tänään mennään leffaan. Meen kattomaan uudelleen Les Miserablesin. (P.s SE OLI MAHTAVA!)
Ja sitten en tiiä. Me ei olla tähän mennessä muutakun pussattu, joka on upee juttu.
Viime kerrasta on sen verran pitkä aika, että jos se olis ekalla tapaamisella pyytäny mukaan niin olisin lähteny, myös tokalla. Mutta sen on aina pitäny lähteä ajoissa. Joten kiitos ihana kohtalo että laitoit ne työvuorot aina seuraavalle päivälle, ettet tehny musta sen kanssa liian helppoa.
Tänään tiiän että sillä ei oo huomenna mitään. No. Jännää. Tästä tulee tahtojen taisto.

Pidän teidät päivitettyinä.

Olipas kerran...

Tässä teille tarina:

Olipas kerran tyttö, joka asui kaukana Suomesta kauniissa laaksojen ja niittyjen maassa. Siellä hän tapasi upeita ihmisiä, joiden kanssa tyttö lähti hieman dokaamaan.
Seurue aloitteli kotona pullolla viiniä ja jatkoi siitä naurun, sekä hiprakan saattelemana kaupungin kuultuimpaan hipsteri-anniskeluravintolaan.
Siellä neidit maistelivat erilaisia juomia kuten haggis-shotteja ja tummia oluita.
Seuraavaksi oli tanssejen vuoro.
Kun sopivia kavaljeereja ei löytynyt, päättivät he olla erittäin itsenäisiä naisia ja tanssahdella yksin parketilla.
Tyttö tunsi alkoholin veressää ja päätti rentoutua, antaa kehon liikahdella musiikin, ihmisten ja välkkyvien valojen keskellä.

Pieni lipsahdus vasempaan ja törmäys tummaan hahmoon.

"Mitä vit...?!?"

Mutta lause jäi kesken. Edessä seisoi kaunis mies, jonka muikea hymy hiljensi tytön kiivaan humalahyökkäyksen.

Musiikin rytmi kiihtyi ja alkoi kuljettaa tyttöä ja poikaa lähemmäs toisiaan. Tyttö tunsi pojan käden lanteillaan ja ei välittänyt siitä, hetki oli kiihkeä ja täynnä jännitystä. Hän huomasi vartalonsa vain kulkeutuvan miehen syliin, tuntevansa kuinka pimeästä savujen keskeltä tullut hahmo liikahteli käsien välissä ja tuoksui jumalaiselle hunajalle.

Rytmiä.

Katseita.

Hento hymy suun oikeassa kulmassa.

Pyörähdys käden alta ja kaappaus yllättävään suudelmaan.
Suudelma oli hento ja kaunis. Ei mitään mitä tytön ja pojan humalatila olisi odottanut.

Huulet irtosivat ja tyttö tunsi kuinka pojan karhea sänki kulkeutuu poskea pitkin kohti korvaa.
"I want your number."

Tyttö kurottuu ottamaan puhelimesa laukusta ja antaa numeronsa suutelijalle. Poika kertoo lähtevänsä ja jättää tytön seisomaan keskelle musiikkia, ihmisiä ja valoja.

Eilen tyttö sai pari erittäin kohteliasta ja hymyillyttävää tekstiviestiä.
Ja tuolla tytöllä on nyt sovittu treffit ensi keskiviikoksi.
Nähtäväksi jää rikkoontuuko viidentoistaminuutin taijanomaisen kohtaamisen lumo, kun humalasta on päästy ja tyttö näkee päivänvalossa minkä näköinen tämä poika oikeasti on.

To be continued...

Hello!

Hei Rakkaat Pussilaiset!

Nyt senkin oon kokenut. Viime viikon sunnnutaina mulle tehtiin täydelliset oharit.
The Italialaisesta tuli juuri Buu Italialainen.
Miehessä ei ollu munaa edes laittaa fb:ssä viestiä, että nyt kävi niin että oon ihan dorka enkä voi sua tänään nähdä.
No nyt tein tästä hieman dramaattista. En oikeesti noin loukkaantunu ollu, mutta kyllähän poikaan olisin halunnu tutustua.
Mutta ehkä ihan hyvä, että sain vapaamman vimpan päivän Londonerissä ja hän sai uuden lempinimen.

Se viikko siellä isossa kaupungissa oli kyllä niin täynnä miehiä, viinaa ja rock n'rollia, että huhhhuh. Ei ihme että seuraavan viikon oli vaan kuumeessa ja vuoteen omana. Viimesenä iltana istuttiin kavereitten kanssa hostellin aulassa maistelemmassa tehojuomia ja pelaamassa pelejä. Yks toisensa jälkeen porukkaa alkaa vähentyä ja lopulta huomaan istuvani pöydässä neljän poitsun kanssa. Yhden kanssa oltiin pussailtu, yks väitti rakastuneensa muhun ja kaks muuta oli vaan ruotsalaisia teinejä. Vaikka miehet kivoja onkin, ni kyllä ne vie myös voimat niin henkisesti ku fyysisestikkin. Taputin poikia poskille ja lähdin pohjoseen.

Nyt oon uudessa kaupungissa ja täällä on uudet kujeet/kojeet. Tuntu ihanalta olla viikko ilman mitään ja ketään. Sain vähän omaa aikaa.

Tänään muutan omaan asuntoon. Tai omaan ja omaan. Jaan sen kolmen jätkän ja yhden tytön kanssa. Kävin kattomassa kämpää ja kaikki vaikutti niin mun tyyliseltä. Meillä on paljon yhteistä ja uskon todella et mul tulee olee todella hauskaa siellä. Ja kaikista ihanin juttu oli, että kukaan kämppiksistä ei ollut niin ihana että tulis säädettyä mitään.

Ja tämä oli lupaus.

See yah! ;)

Miehiä,miehiä, miehiä!

Voih hyvänen aika tätä maata! Mistä näitä miehiä tulee!
Tällä viikolla oon sanonu jo kaks kertaa lauseen "no en tunne samoin sua kohtaan, mut kai voidaan olla kavereita?" Toinen oli aijemmin mainitulle Kusipäälle, toinen mua vainoovalle Ranskikselle. Vihaan yli kaiken sitä tilannetta, ku pitää selventää toiselle että mä en todellakaan haluu muuta ku olla kaveri.
Siitä aloinki pohtii, että voiko poika oikeesti koskaan olla pelkkä kaveri? Ajatteleeko mies jokatapauksessa enemmän kun sä ite? Haluisin myös elää maailmassa, jossa olis oletusarvo että ekana ollaan kavereita ja sitten yhteisestä päätöksestä tapahtuu tai on tapahtumatta jotain. Mutta näköjään tuo ei oo itseisarvo kaikille. Mut miten vitussa sitä sitten tietää pitäiskö sanoa heti kättelyssä että haluun vaan olla kaveri vai vasta sitten kun toisen käsi on jo lipsahtanut tissin päälle!?!
Joskus mietin että olis vaan helpompaa pukeutua kaapuun ja vilauttaa säärtä vähän vaan niille, joiden katseita välitän. Mut samaan aikaan haluan oppia olemaan just se kuka oon. Oon tyttö joka vaan viihtyy lyhyissä hameissa ja polvisukissa. Ja oon ihminen joka haluaa olla ystävällinen ja hymyilevä. Mutta lyhythameinen hymyilevä tyttö sattuu nyt vaan tässä maassa tarkottamaan helppoa saalista tai unelmavaimoa.
Surullista.
Olis kiva löytää kultainen keskitie itsenäisen vahvan naisen ja minihaneitten keskelle.

Eilen pussailin söpön aussin kanssa. Se oli casual kissing niin ku se sanoi. Itsenäistä ja harmitonta biletyspussailua yhden illan ajan. Siinä löytyi juuri sopiva keskitie.

Odottelen tässä just The Italialisen soittoa. Meijän pitäis mennä tänään jonnekkin, mutta herrasta ei oo vielä kuulunu mitään.
Tästä pojasta voisinkin tykätä vähän!

Kuunnelkaa Emiliana Torrinin Big Jumps!

PUSS!

Mamma mia!

Ohlalalaa!

Täällä olen isossa kaupungissa ison Benin helmassa!

Mietin tässä brittimiehiä. Ne on aika karvasia, kalpeita tai tosi laihoja. Suoraan sanottuna en oo törmänny vielä yhteenkään todella komeeseen brittimieheen! Aika jännä juttu. Luulin että täällä pyörtyilisin jatkuvasti!
Pari sellaista söpötystä on matkalle sattunut, mutta ei kyllä ainuttakaan wow-efektiä.
Sellainen on brittimies saldo tähän mennessä, mutta mites muuten?

No, olin tuossa eräänä päivänä yhdessä lähinaapuriston pizzeriassa. Siellä tiskin takana oli jotain ruskeasilmäistä, tummatukkaista ja pitkää.

Hänen nimensä on The Italialainen.

Kaunis mies.

Todella kaunis.

Siinä sitten rupattelimme. Mä lähinnä kikatin. The Italialainen sanoi että näyttäis mielellään hieman Lontoota mulle, mutta on nyt hyvin kiinni töissä.
Pari päivää kävin siellä "syömässä" ja lopulta: eilen sain viestin:
 "Mulla on sunnuntaina vapaata, voisin viedä sut jonnekkin!"

YesSsSss!
Se on mun viimenen päivä tässä kaupungissa, mutta what ever, saanpahan silmänruokaa koko sunnuntaiks!