Oon puhunut paljon siitä, että meidän pitää hyväksyä rakkaamme juuri sellaisena kuin hän on. Mutta olen jättänyt teksteistä ja mielestäni pari muuta näkökulmaa pois.
Hyväksytäänkö me aina itsemme ja mitä se toinen rakas joutuu hyväksymään minussa?
Olen ollut epävarma, kieriskellyt tulevaisuuden tuskissani ja oksentanut olemattomia huolenaiheita ystävieni niskaan liian paljon viimeisen kuukauden aikana. On ollut huono olo Kidin kanssa. Olin jo lähellä luovuttaa ja sanoa hyvästit. Viime maanantaina päätin puhdistaa pääni ja sanoa kaiken suoraan mitä päässäni liikkuu. Jatkuva ja turha analysoiminen vei multa ennenäkemättömästi voimat olla oma itseni. Kerroin hänelle että olen epäröinyt, että en tiedä miten olla tyttöystävä, että kuinka kauan voin olla tässä suhteessa ja tässä maassa, että olen vain välillä niin eksyksissä oman itseni kanssa että en tiedä voinko jakaa maailmaa jonkun muun kanssa, että en ole varma riittääkö tämä suhde mulle, että seksi on kivaa mutta meidän on löydettävä aikaa myös vain olla yhdessä, että kirjoitain blogia jossa puhun ihmissuhteista ja että mun on saatava puhua rehellisesti kaikesta, niin kuin parhaalle kaverille puhutaan.
Odotin miehen vastaavan raivolla tai muulla negaatiolla. Hän katsoi minua hetken ja hymyili sitten lempeästi. Kertoi ymmärtävänsä mitä tarkoitin. Hän on vahnempi ja näkee kuinka levoton mieli vielä olen. Sanoi välittävänsä musta juuri niin kuin olen; omien ongelmieni ja epävarmuuksien kera. Jos haluan jotain muuta, voin sen tehdä ja hän olisi tukena vaikka mikä tulisi. Vaikka haluaisin lähteä, se sattuisi mutta hän sen ymmärtäisi.
Ne olivat täydellisiä sanoja, jotka saivat mut tuntemaan vapaaksi ja rakastetuksi. Tänään huomasin kuitenkin miehen miettivät sanojaan uudemman kerran. Kun kerroin blogista Kid oli sen kanssa ihan ok, mutta tänään kerroin jostain muusta mikä sai hieman suun mutrulle:
Sain mahdollisuuden näytellä yhdessä musiikkivideossa, joka on todella mielenkiintonen projekti kivojen ihmisten kanssa. Siinä kuitenkin olisi oltava yläosattommissa. Siitä tulee erittäin tyylikäs, mutta kuitenkin seksikäs. Ei mitään herutusta, eikä lähikuvia tisseistä sun muusta. Itselläni siinä ei ole mitään ongelmaa, koska ollaan keskusteltu tekijöiden kanssa rajoista, tyylikyydestä ja mukavuusalueiden ylittämisestä. Keskustelussa kuitenkin heräsi yksi kysymys; mitä sun poikaystävä tykkää tästä?
The Kid on avarakatseinen ihminen, joka ei halunnut tuomita tätä ensi keskustelulla. Mutta seuraavana päivänä huomasin, että jonkin kuitenkin vaivasi. Kidin mieleen tuli kauhukuvia älöttävistä ja limasista miehistä jotka haluaa vaan tehdä tissipornoa musiikkivideon varjolla. (Ei ollut ainoa)
Se vain on outoa ja tarpeetonta tehdä tollasta ollenkaan. Onko pakko hakea huomiota ottamalla paidan pois? Onko pakko tehdä itsestään halpa paljastamalla ihoa taiteen nimissä?
Vertasi näyttelemistä jopa strippaamiseen.
On näköjään vaikeaa ymmärtää mun näkökulmaa.
Mielestäni se mitä me tehdään, millaset on meidän arvot ja mieltymykset määrittää sen millasia ihmisiä me ollaan. Niistä on vaikeaa välillä pitää kiinni, koska muiden mielipiteet vaikuttaa niin paljon. Itse huomaan että en edes halua puhua tosta musiikkivideosta monelle, koska pelkään tuomitsemista ja sitä että ihmiset pitävät mua ihan tyhmänä.Ymmärrän Kidin näkökulman, mutta mielestäni se ero on siinä että tämä ei oo ollenkaan eroottinen vaikka onkin seksuaalinen.
Se on vähän sama kuin malli, jonka tissit näkyy paidan lomitse tai tassija, joka käyttää alastonta kehoaan kertomaan jotain.
The Kid joutui nyt kohtaamaan mussa ekaa kertaa sellasisen asia, jossa hänen pitää päättäää yrittääkö ymmärtää vaiko ei.
Blogia kirjottavana itsenäisenä naisena, jolle vastuuntutoinen tissittely on vain luonnollinen asia.
Nyt hän on tukeva ja on onnellinen että pääsin tähän projektiin mukaan.
Mutta mitä jos hän ei ymmärtäisikään? Menisinkö silti?
