Lintuaura

Kun poika katsoo suoraan silmiin ja puhuu kauniilla sanoilla siitä miten ei halua mun lähtevän, haluaa mun jäävän ja olevan siinä vierellä. Sitä kai pitäisi olla sulaa vahaa ja sanoa että niin minäkin sinua. Että haluan olla aina tässä sun vieressä ja haluan olla varma siitä että en koskaan lähde, että rakkaus on joskus se sana joka vain riittää.

Ennen olin tyttö joka tiesi tarkkaan mitä haluaa elämältä. Nyt huomaan olevani nainen, joka on eksyksissä kaikkien omien ja ulkoisten olettamuksien keskellä. Ja kun pitäisi uskoa ja pitäisi luottaa.
Poika sanoi: Olet erityinen ja vieläkin mietin mitä tuollainen näkee tälläisessä miehessä.
Ja minä en osaa vastata ja mietin mitä tosiaan näen hänessä. Miksi hetkessä olen valmis sanomaan maailman voimmakkaimmat kolme sanaa ja toisessa hetkessä ahdistuksen vallassa haluan kauas pois hänen tavioistaan ja lauseistaan.

Ura ja rakkaus. Kumpi johtaa? Kaikki on varmasti joskus kuullut jonkun sanovan että tässä elämän vaiheessa työ voittaa rakkauden. Mutta toimiiko se oikeasti, että keskitymme omiin yksilöllisiin haaveisiin monen vuoden ajan ja siten päädymme olemaan onnellisia? Voimmeko tarkoituksella unohtaa muut halut, tunteet ja haaveet, koska olemme liian peloissamme kohtaamaan niiden seuraukset?

Jos se onnellisuuden kaava onkin enemmän kuin lintuaura. Monta voimakasta haavetta ja tunnetta kiitämässä kohti jotain tuntematonta päämäärää, mutta johdossa voi olla vuorollaan vain yksi. Kun se ei jaksa enään kantaa tulee tilalle toinen ja luonollisella vuorovaikutuksellaan lintuaura voi lentää keskeyttämättä koko matkan.

Leikiltä ja myrskyilevältä aallokolta tämä elämä nyt tuntuu. Olen vaan, kellun ja ajelehdin johonkin ihan tuntemattomaan suuntaan. Ja samaan aikaan haluan ajattelevana olentona olla kaiken niin sanotun kohtalon yläpuolella päättämässä mihin suuntaan sitä tänään mennään. Vaikka kuinka pohdin ja lyön päätäni seinään, niin ei sitä oikeaa vastausta tule. Olisiko oikea vaihtoehto ottaa airot omiin kätösiin ja vain huovata takaisin päin, taikka kiitää hurjapäänä vasempaan ja oikeaan etsien sitä "parempaa".
Vai annanko itseni vaan ajautua siihen rantaan mihin virtaukset mut vievät.

Lupauksia en hänelle tai itselleni nyt voi tehdä, mutta haluan luottaa siihen tällä hetkellä jothtavaan lintuun, katsoa Kidiä takasin silmiin, sanoa olet erityinen ja todella tarkoittaa sitä.

Kun rakkaus ei riitä ja emme tiedä miksi.

Hän antoi sydämensä,

otit sen käteesi, suutelit sitä ja puristit liikaa. 

Häneen se sattui,

sinuun vielä enemmän. 

Hän etsi oikean tien ulos.

Sinä et.

Tyttö ja poika rakastuvat. He tutustuvat, nauravat ja elävät. Nuoret sielut kokevat löytäneensä sen mikä heille kuuluu. Toisen puoliskon, jonka kanssa tulevat kiemurat selvitetään yhdessä myötä ja vastoinkäymisissä. He ottavat haasteen hymyillen vastaan. Tyttö tietää että pojalla on heikkoutensa, mutta näkee sen kaiken hyvän ja päättää uskoa siihen. Aika menee lujaa. Unelmia tehdään, kulutetaan ja kadotetaan. Kunnes yhtenä yönä aika pysähtyy. Pojan heikkous kasvaa liian suureksi ja tyttö tulee sokeaksi. Enään tyttö ei näe huomista niin selkeästi, mutta päättä katsoa jos rakkaus olisi sittenkin suurempaa. Voisiko rakkaus voittaa heikkouden ja antaa sille toisen mahdollisuuden. 

Tyttö ja mies rakastuvat. Se on kiihkoa, intohimoa ja sielujenharmoniaa ensisilmäyksellä. He elävät elämää juuri niin kuin aina halusivatkin. He löysivät vihdoinkin jonkun jonka kanssa elmän voisi jakaa, ottavat lainan ja muuttavat yhteen. Parin viikon sydämen tykytyksen jälkeen, sydän pysähtyy yllättäen. Mies ottaa kätensä ja suuntaa sen tytön sädehtiviin silmiin. Hän ottaa aseen ja upottaa sen vielä suudelmista lämpimään kehoon. Hän ottaa väkisin sen, minkä olisi saanut rakkauden ja viattoman hymyn saattelemana. Tyttö on suurten käsien vahvassa vankilassa, eikä pysty huutamaan "apua". 

Hän pelkää, hyväksyy ja luovuttaa. Liian pitkään se kesti, mutta pelasta käsi vihdoin löysi perille ja pakotti tytön kaltereiden oikealle puolelle. Tyttö syntyi uudelleen. Mies otti askeleen kohti helvettiä.

Nainen ja mies rakastuvat. Perustavat perheen, hankkivat idyllin ja kruunaavat itsensä yhteiskunnan sankareiksi. Työpaikat on saatu, kotikolo saatu, lainat saatu, auto saatu, kultainen noutaja saatu, kihlat saatu, yhteinen pankkitili saatu, liian suuret verton saatu, perhematkat saatu, onnelliset lapsuudet saatu, rahaa saatu, pullo saatu, onni saatu. Mies huomaa että elämähän oli aika helppoa, kaikki mitä siihen kuuluu saavutettiin viidessätoista vuodessa. Nyt hän voi suudella pullon suuta ja odottaa mitä seuraavaksi on edessä. Nainen huomaa halunneensa muuta. Kaikki mitä kuului saavuttaa, saavutettiin viidessätoista vuodessa. Nainen löytää myös yhteisen pullon ja katsoo alas pohjaan. Hän ei haluaisi, mutta kun muuta ei löydy. Nostaessaan katseensa hän kohtaakin silmäparin, jotka vievät mukanaan. Hän löytää uuden alun ja mielen. Nainen muistaa mikä on täkeintä ja pitää kiinni siitä. Hän ottaa kädestä elämää ja miestään, itkee kyyneleen, hymyilee ja astuu askeleen eteenpäin.

Kun en tiedä enään.

Eilen mulla oli todella paha päivä, koska suurista unelmista ei tullutkaan totta.
Hain unelmieni kouluun ja en päässyt.
Mulla oli illassa kaksi tavoitetta:
- vetää hienoiset, mutta mukavat kännit hyvässä seurassa
- nukahtaa The Kidin kainaloon ja tirauttaa kyyneleen jos toisenkin.

Molemmat toteutuivat, mutta jälkimmäinen ei positiivisessa mielessä.

Illan tullen joukko ystäviä saapui kommuuniimme oluineen. Kotihumalan jälkimainingeissa lähdettiin  baariin jossa Kid työskentelee. Siellä naurettiin, tanssittiin ja karkeloitiin.
Kun baarin aika oli sulkeutua, kapakan humpat jatkuivat kadulla. Itse jäin sisälle odottamaan miestä jonka kanssa voisin viettää lusikka-yön ja näyttää kuinka suru mulla oikeasti on.

Sen siivotessa baaria huomasin jotain erikoista. Herran kävely vaappui, naama oli tyhjä ja puhe epäselvää.
Kysyin onko kaikki hyvin.
Ei vastausta.
Kysyin voinko auttaa.
Mies antaa luudan ja sanoo että lakaise.
En lakaise.
Katson suu auki ja mietin että mitä vittua tapahtuu.
Lakaise!
En.
Toinen työntekijä saapuu ja ottaa luudan.
Hän lakaisee ja minä tuijotan Kidiä.
Paha olo palasi, vaikka karkelon aikana oli hävinnyt.
Toinen työntekijä sanoo että ottakaa taksi ja menkää.
Mua hävettää.
Kysyn mitä tapahtuu.
Toinen työntekijä kääntyy Kidiin päin puhuakseen tälle.
Tämä oli viimenen kerta kun vedät perseet työn aikana. Menkää, mä suljen.
Taksissa Kid yrittää pitää kädestä.
En pidä.
Mennään hänen kämpilleen.
Olen vielläkin sanaton.

Kysyn että mitä vittua juuri tapahtui. Kun tulin baariin Kid oli ihan selvänä ja yhtäkkiä täysin perseet ja käyttäytyi kuin kusipää. Kid alkaa itkeä ja sopertaa, että tietää että hänellä on ongelma alkoholin kanssa, häntä pelottaa joskus olla mun kanssa koska oon niin täydellinen ja hän on luuseri, että pelkää menettävänsä mut ja että on rakastumassa muhun. 

En sanonut enään sanaakaan, tirautin kyyneleen jos toisenkin ja nukahdin.

Aamulla viime illan sanat kaikuivat päässä ja mietin, että voisin nyt ottaa vaatteet ja lähteä.
Mutta en voinut. Halusin käydä selvän keskustelun siitä mitä oikein tapahtui.
Heitin "vahingossa" kirjan lattialle ja mitenkä ihmeessä Kid heräsikin siihen.

Hän pyysi anteeksi. Kerroin mitä tapahtui eilen ja miksi olin surullinen. Hän pyysi uudelleen anteeksi.  Sanoi lopettavansa juomisen koko kuukaudeksi.
Kertoi katuvansa ja vihaavansa itseään humalassa.
Kysyi pilasiko hän nyt kaiken. Sanoin että ei pilannut. Valhetelin ehkä vähän.
Kysyi haluaisinko harrastaa seksiä. Sanoin että kyllä. Valehtelin ehkä vähän.

Huomasin että seksi ei maistunut samalta ja kosketus tuntui oudolta ja kauniit sanat jotka hän sanoi tuntuivat liialta. Halusin lähetä ja olla yksin. Halusin miettiä ja ottaa aikaa.

Kid pelkää menettävänsä mut. Mietin onkohan hänen pelkonsa aiheellinen. Saan mieheltä niin paljon rakkautta, mutta musta tuntuu etten osaa antaa mitään vastaan. Tai mitään sellaista mistä hän voisi pitää kiinni ja olla varma etten karkaa minnekkään. Haluaisin sanoa että jään tänne ja että kaikki on hyvin, mutta samaan aikaan en voi. Olen itse siinä tilanteessa, että en tiedä mitä tulee tapahtumaan huomenna, parin kuukauden päästä tai ensi vuonna. Miten siis voisin luvata pysyvää rakkautta miehelle, joka tekee välillä sen ansaitsemisen niin vaikeaksi.

Meiltä aina odotetaan, että me teidettäisiin mitä tulevassa tapahtuu.
Meidän pitää päättä viisaasti ja elää odotusten mukaan. Olla reipas ja saavuttaa jotain.
Vaikka todellisuudessa kukaan ei tiedä mistään yhtään mitään. Huomenna me voidaan olla jo ilmaa.

En voi ennustaa että haluan olla The Kidin kanssa aina ja ikuisesti, en myöskään voi sanoa että eilisen jälkeen en halua enään nähdä häntä.
Elämä menee eteenpäin, tavalla tai toisella.
Meidän täytyy vaan olla vahvoja ja roikkua siinnä kiinni, koittaa nähdä mikä on meille hyväksi, tirauttaa kyynel jos toinenkin ja katsoa minne se meidät vie.

Antipyhimyksiä.

Makaan sängyssä valkoisten pitsilakanoiden välissä. Kello on kymmenen aamulla ja en saa enään unta.
Yläpuolellani on jo tutuksi tullut kattoikkuna, jonka edessä oleva raihnainen viltti suodattaa aamuauringon ja tekee huoneesta utuisen. Huoneessa haisee uninen ihminen, tupakka ja jatkuva kosteus. Lattialla lojuu hujan hajan jätettyjä soittimia, kiireessä sekä kiihkossa riisuttuja vaatteita ja möhnää monenlaisita lähteistä.

Välillä tuntuu että on kohtuutonta millainen kuva meillä on täydellisestä parisuhteesta. Kotileikeissä mies on valmis tekemään naisen puolesta mitä vaan. Kysehän on rakkaudesta ja tasa-arvosta.
Mies on romanttinen, hygieninen, siisti, ei liian kiinnostunut jalkapallosta taikka kosmetiikasta.
Mies on valmis auttamaan tarvittaessa työkalupakin kanssa, mutta laittaa pyykit kysymättä koneeseen.
Mies on hellä ja huomaavainen. Muistaa vuosipäivät, syntymäpäivät ja ei halua seksiä vaan haluaa rakastella.

Samaan aikaan kun naiset huutavat kaduilla seksuaalisesta tasa-arvosta, me laitamme miehet kävelemään perässä valtisemassamme pinkissä kauluspaidassa.

Miten minä aina itsenäisyyttäni ja vapauttani julistanut nainen päädyin pohtimaan miehen asemaa. En ajatellut että tämä asia koskaan koskisi minua. Ajattelin, että kun rakastun niin sen miehen täytyy olla niin täydellinen ettei keskustelua mahdollisesta sukkien vaihdosta täytyisi käydä.
Nyt katson tätä aikusen miehen möhnä-asuntoa ja huokaisen.
Luulenko välttäväni tuon dialogin käymisen tulevaisuudessa.

Haluan uskoa ja oppia näkemään, että ihminen voi rakastaa toista juuri sellaisena kuin hän on.
Niin että rakkaus voi olla ehdotonta hänelle, jossa näen myös inhimilliset huonot puolet.
Ja vaikka mieli haluisi kyseenalaistaa tuon rakkauden, pysyisin nöyränä ja myöntäisin ettei täydellistä ihmistä ole olemassa.
Niin kauan kun haluan olla hänen lähellä ja hän tekee oloni onnelliseksi,
 ei kysymykseen -voinko löytää parempaa?- ole vastausta. 

Katson vieressäni tuhisevaa naamaa, joka pilkottaa lakanoiden välistä.
Siinä makaa mies sydän auki, rehellisenä ja juuri sellaisena kuin hänet tähän maailmaan on tuotu.
En ole pyhimys, joten kuka minä olen tuomitsemaan.
Lasken nyt kynän ja paperin pois.
Mieleni tekee olla iso lusikka ja halata miestä,
joka tekee minut nyt todella onnelliseksi tässä epätäydellisessä maailmassa.

Kaikki alkoi liian kauniista lauseesta.

"Mä haluan olla sun poikaystävä... joskus."

Elän aikaa jolloin kaikki on uutta ja tunteellista. Koen täällä joskus asiat tunteellisesti kaksinkertaisesti vahvempana. Aurinkoinen kevät päivä Skotlannissa saa jo kyyneleet vuotamaan poskilla, saatika sitten mies joka katsoo suoraan silmiin ja sanoo niin kauniita sanoja että sydän haluisi pompata ylös kurkusta ja huutaa hallelujaa. Mutta jokin pidättää sydämen äänen ja pitää suun auki ilman äänen ääntä.
Haluan tuntea kuin hän, mutta olenko siihen valmis?

Mutta katson häntä takaisin ja kysyn itseltäni näenkö saman mitä hän näkee edessään;
Näen miehen joka on kaunis, hyvä ja jotain salaperäistä.
Hän on herkkä ja romanttinen, mutta samaan aikaan villi ja rajoja ylittävä.
Miehestä on tullut tärkeä.

Mitä jos satutan noin kaunista ihmistä.
Mitä jos en tunne itseäni ja tunnenkin jotain muuta... johdanko harhaan meitä molempia.
Tämä kaikki on pelkoa. Pelkään että pian tapahtuu jotain mikä on tapahtunt niin monesti mun elämässä.
Huomaan olleeni väärässä, eläneeni valheessa tai pitäväni rinnassani tunteetonta sydäntä.
Mutta salmalla tiedän että tämä on jotain erikoista ja tiedän että näistä tunteista -positiivisista ja negatiivisista- en nyt pääse vaikka kuinka yrittäisin.
Ja tiedän että on olotava rehellinen itselleen ja miehelle.
Puhuttava, katsoa, nuuskia ja otettava yksi aurinkoinen päivä kerrallaan.

xxx

Joku ristiriiaisesti viisas ihminen sanoi joskus, että miehen täytyy suhteen alussa rakastaa naista enemmän kuin naisen miestä.
Sovinististä, vaiko totta.
Voiko mikään olla tässä maailmassa oikeasti täysin tasapainossa? Varsinkaan puhuttaessa naisista ja miehistä. Ihmissuhteissa on aina toinen joka vetää enemmän ja toinen joka työntää. Silti ne toimivat omalla täydellisellä tasapainollaan.
Kuin Jing ja Jang.
Ja seksi.
Vaikka toinen työntäisi ja toinen vetäisi, ne molemmat voimat antavat siihen johonkin yhtä paljon energiaa... vaikkakin vastakkaista.
Niin, kaipa me kaikki tarvitaan sitä toista energiaa työntämään meitä eteenpäin kun me annamme sille vetovoimaa. Ehkä oikeiden vastakkaisten voimien kohdatessa ne todella vetävät toisiaan puoleensa.
En halua yleistää, että rakkauden jaon täytyisi mennä aina niin, että mies rakastaa naista enemmän kuin nainen miestä, mutta kaipa se luonnollisesti niin menee vaikka kuinka feministisiä ollaan. Varsinkin jos mietitään suhteita, joissa molemmat ovat samaa sukupuolta, mites sitten? Onko silti olemassa feministinen ja maskuliinen voima? Vai voidaanko me olla sukupuolisesti neutraaleja, ilman rooleja ja taistelua rakkauden suuruudesta?

Viimeiset vuodet olen uskotellut itselleni, että mies on silloin sinun arvoisesi kun hän on valmis ylittämään kaikki vuoret sun vuokses. Tuo kaunis ajatus pitää nyt ainakin paikkansa.
Tämä mies, The Kid, olisi valmis mun vuoksi mihin vain.
Mutta tuo lausahdus jättää huomioimatta yhden seikan.
Jos minä en ole valmis tekemään miehen vuoksi mitä vaan, olenko mitä silloin hänen arvoisensa?