Kaikki alkoi liian kauniista lauseesta.

"Mä haluan olla sun poikaystävä... joskus."

Elän aikaa jolloin kaikki on uutta ja tunteellista. Koen täällä joskus asiat tunteellisesti kaksinkertaisesti vahvempana. Aurinkoinen kevät päivä Skotlannissa saa jo kyyneleet vuotamaan poskilla, saatika sitten mies joka katsoo suoraan silmiin ja sanoo niin kauniita sanoja että sydän haluisi pompata ylös kurkusta ja huutaa hallelujaa. Mutta jokin pidättää sydämen äänen ja pitää suun auki ilman äänen ääntä.
Haluan tuntea kuin hän, mutta olenko siihen valmis?

Mutta katson häntä takaisin ja kysyn itseltäni näenkö saman mitä hän näkee edessään;
Näen miehen joka on kaunis, hyvä ja jotain salaperäistä.
Hän on herkkä ja romanttinen, mutta samaan aikaan villi ja rajoja ylittävä.
Miehestä on tullut tärkeä.

Mitä jos satutan noin kaunista ihmistä.
Mitä jos en tunne itseäni ja tunnenkin jotain muuta... johdanko harhaan meitä molempia.
Tämä kaikki on pelkoa. Pelkään että pian tapahtuu jotain mikä on tapahtunt niin monesti mun elämässä.
Huomaan olleeni väärässä, eläneeni valheessa tai pitäväni rinnassani tunteetonta sydäntä.
Mutta salmalla tiedän että tämä on jotain erikoista ja tiedän että näistä tunteista -positiivisista ja negatiivisista- en nyt pääse vaikka kuinka yrittäisin.
Ja tiedän että on olotava rehellinen itselleen ja miehelle.
Puhuttava, katsoa, nuuskia ja otettava yksi aurinkoinen päivä kerrallaan.

xxx

Joku ristiriiaisesti viisas ihminen sanoi joskus, että miehen täytyy suhteen alussa rakastaa naista enemmän kuin naisen miestä.
Sovinististä, vaiko totta.
Voiko mikään olla tässä maailmassa oikeasti täysin tasapainossa? Varsinkaan puhuttaessa naisista ja miehistä. Ihmissuhteissa on aina toinen joka vetää enemmän ja toinen joka työntää. Silti ne toimivat omalla täydellisellä tasapainollaan.
Kuin Jing ja Jang.
Ja seksi.
Vaikka toinen työntäisi ja toinen vetäisi, ne molemmat voimat antavat siihen johonkin yhtä paljon energiaa... vaikkakin vastakkaista.
Niin, kaipa me kaikki tarvitaan sitä toista energiaa työntämään meitä eteenpäin kun me annamme sille vetovoimaa. Ehkä oikeiden vastakkaisten voimien kohdatessa ne todella vetävät toisiaan puoleensa.
En halua yleistää, että rakkauden jaon täytyisi mennä aina niin, että mies rakastaa naista enemmän kuin nainen miestä, mutta kaipa se luonnollisesti niin menee vaikka kuinka feministisiä ollaan. Varsinkin jos mietitään suhteita, joissa molemmat ovat samaa sukupuolta, mites sitten? Onko silti olemassa feministinen ja maskuliinen voima? Vai voidaanko me olla sukupuolisesti neutraaleja, ilman rooleja ja taistelua rakkauden suuruudesta?

Viimeiset vuodet olen uskotellut itselleni, että mies on silloin sinun arvoisesi kun hän on valmis ylittämään kaikki vuoret sun vuokses. Tuo kaunis ajatus pitää nyt ainakin paikkansa.
Tämä mies, The Kid, olisi valmis mun vuoksi mihin vain.
Mutta tuo lausahdus jättää huomioimatta yhden seikan.
Jos minä en ole valmis tekemään miehen vuoksi mitä vaan, olenko mitä silloin hänen arvoisensa?