Kun en tiedä enään.

Eilen mulla oli todella paha päivä, koska suurista unelmista ei tullutkaan totta.
Hain unelmieni kouluun ja en päässyt.
Mulla oli illassa kaksi tavoitetta:
- vetää hienoiset, mutta mukavat kännit hyvässä seurassa
- nukahtaa The Kidin kainaloon ja tirauttaa kyyneleen jos toisenkin.

Molemmat toteutuivat, mutta jälkimmäinen ei positiivisessa mielessä.

Illan tullen joukko ystäviä saapui kommuuniimme oluineen. Kotihumalan jälkimainingeissa lähdettiin  baariin jossa Kid työskentelee. Siellä naurettiin, tanssittiin ja karkeloitiin.
Kun baarin aika oli sulkeutua, kapakan humpat jatkuivat kadulla. Itse jäin sisälle odottamaan miestä jonka kanssa voisin viettää lusikka-yön ja näyttää kuinka suru mulla oikeasti on.

Sen siivotessa baaria huomasin jotain erikoista. Herran kävely vaappui, naama oli tyhjä ja puhe epäselvää.
Kysyin onko kaikki hyvin.
Ei vastausta.
Kysyin voinko auttaa.
Mies antaa luudan ja sanoo että lakaise.
En lakaise.
Katson suu auki ja mietin että mitä vittua tapahtuu.
Lakaise!
En.
Toinen työntekijä saapuu ja ottaa luudan.
Hän lakaisee ja minä tuijotan Kidiä.
Paha olo palasi, vaikka karkelon aikana oli hävinnyt.
Toinen työntekijä sanoo että ottakaa taksi ja menkää.
Mua hävettää.
Kysyn mitä tapahtuu.
Toinen työntekijä kääntyy Kidiin päin puhuakseen tälle.
Tämä oli viimenen kerta kun vedät perseet työn aikana. Menkää, mä suljen.
Taksissa Kid yrittää pitää kädestä.
En pidä.
Mennään hänen kämpilleen.
Olen vielläkin sanaton.

Kysyn että mitä vittua juuri tapahtui. Kun tulin baariin Kid oli ihan selvänä ja yhtäkkiä täysin perseet ja käyttäytyi kuin kusipää. Kid alkaa itkeä ja sopertaa, että tietää että hänellä on ongelma alkoholin kanssa, häntä pelottaa joskus olla mun kanssa koska oon niin täydellinen ja hän on luuseri, että pelkää menettävänsä mut ja että on rakastumassa muhun. 

En sanonut enään sanaakaan, tirautin kyyneleen jos toisenkin ja nukahdin.

Aamulla viime illan sanat kaikuivat päässä ja mietin, että voisin nyt ottaa vaatteet ja lähteä.
Mutta en voinut. Halusin käydä selvän keskustelun siitä mitä oikein tapahtui.
Heitin "vahingossa" kirjan lattialle ja mitenkä ihmeessä Kid heräsikin siihen.

Hän pyysi anteeksi. Kerroin mitä tapahtui eilen ja miksi olin surullinen. Hän pyysi uudelleen anteeksi.  Sanoi lopettavansa juomisen koko kuukaudeksi.
Kertoi katuvansa ja vihaavansa itseään humalassa.
Kysyi pilasiko hän nyt kaiken. Sanoin että ei pilannut. Valhetelin ehkä vähän.
Kysyi haluaisinko harrastaa seksiä. Sanoin että kyllä. Valehtelin ehkä vähän.

Huomasin että seksi ei maistunut samalta ja kosketus tuntui oudolta ja kauniit sanat jotka hän sanoi tuntuivat liialta. Halusin lähetä ja olla yksin. Halusin miettiä ja ottaa aikaa.

Kid pelkää menettävänsä mut. Mietin onkohan hänen pelkonsa aiheellinen. Saan mieheltä niin paljon rakkautta, mutta musta tuntuu etten osaa antaa mitään vastaan. Tai mitään sellaista mistä hän voisi pitää kiinni ja olla varma etten karkaa minnekkään. Haluaisin sanoa että jään tänne ja että kaikki on hyvin, mutta samaan aikaan en voi. Olen itse siinä tilanteessa, että en tiedä mitä tulee tapahtumaan huomenna, parin kuukauden päästä tai ensi vuonna. Miten siis voisin luvata pysyvää rakkautta miehelle, joka tekee välillä sen ansaitsemisen niin vaikeaksi.

Meiltä aina odotetaan, että me teidettäisiin mitä tulevassa tapahtuu.
Meidän pitää päättä viisaasti ja elää odotusten mukaan. Olla reipas ja saavuttaa jotain.
Vaikka todellisuudessa kukaan ei tiedä mistään yhtään mitään. Huomenna me voidaan olla jo ilmaa.

En voi ennustaa että haluan olla The Kidin kanssa aina ja ikuisesti, en myöskään voi sanoa että eilisen jälkeen en halua enään nähdä häntä.
Elämä menee eteenpäin, tavalla tai toisella.
Meidän täytyy vaan olla vahvoja ja roikkua siinnä kiinni, koittaa nähdä mikä on meille hyväksi, tirauttaa kyynel jos toinenkin ja katsoa minne se meidät vie.