On itsekäs olo.
Jätin kauniin, ihanan, hempeän, romanttisen ja hyvän miehen koska en pysty nyt olemaaan kekenkään tyttöystävä. Oon ollut niin varma tästä kaikesta jo kuukauden ajan, mutta nyt kun ollaan oikeasti erottu niin en tunne muuta kun surua ja kaipausta. Nyt en muista mitään niitä hyviä syitä ja perusteluita eroon. Muistan vain hyvät hetket, kauniit aamut, yhteiset naurut, tulevaisuuden suunnitelmat, sen viulun jonka hän osti minulle yllätykseksi.... Ja en voi ajatella muuta kuin sitä surua, jonka aiheutin hänelle.
Satutin ja nyt muhun sattuu.
Teinkö oikean valinnan, vai pääsenkö tästä yli ja näen että näin oli parempi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti