Hän on herra Hymy. Hän opiskelee täällä graaffiseks suunnittelijaks, hän on mun n. 4 vuotta vanhempi ja on kotoisin täältä mut on asunut etelässä parikymmentä vuotta.
Edellisessä tekstissä kerroin miten me tavattiin. Liiottelin, ei se ollu 15min.... hädintuskin 5 min missä kaikki tuo tapahtu. Joten voitte uskoa että mua jännitti mennä sinne ravintolaan missä luvattiin toisemme nähdä. Kävelin ovista sisään ja näin miehen seisoskelevan oven suussa. Katsoin silmiin, mutta ei näyttänyt tutulta. Sisällä kävelin ympäriinsä ja katselin josko pöydissä olisi miehiä etsivin katsein. Pari sellasta löyty, mutta ei sitä mun miestä.
Huoh, olin tullut sinne ennen Hymyä.
Nyt vastuu toisen tunnistamisesta oli hänellä. Koska suoraansanottuna mulla ei ollut minkään laista muistikuvaa miltä herra näytti. Otin bissen ja istuin baaritiskille. Hetken päästä joku kopautti olkaan.
Käännyin ja huokasin helpotuksesta. Mieshän oli komea! Ruskea tukka ja tummat syvät silmät.
Me istuttiin ja juotiin pari drinkkiä. Juttua riitti ja kiusallisten hiljaisuuksien puutteessa tehtiin pari tarkotuksella ihan varmistaaksemme et ollaan oikeilla treffeillä.
Hymyn kanssa on helppo jutella. Pystyin olemaan luonnollinen, rento ja puhumaan mistä vaan. Sillä on myös huumorintajua ja tyyppi on yllättävän sponttaani. Ja mulle sponttaanisuus on todella tärkeä luonteenpiirre ja Hymy sai bonuspisteen juoksemalla yhen rakennuksen valospotin eteen ja yritti tehä varjokuvia seinälle. Mies mun makuun... sellanen ei mieti liikaa vaan voi olla hölmö jos siltä tuntuu.
Mulla on sellanen juttu, etten oikeen ihastu hirveen helposti. Maksimissaan pariks kuukaudeks ja sit kaikki kiinnostus lähtee. Se on myös syy siihen miks en oo seurustellu. En oo löytäny ketää joka vie mun jalat alta ja on niin kiinostava että löydän aina jotain syitä katsoa sitä ihmistä ja miettiä et wau mikä tyyppi. Nyt mulle tuli sellanen tunne, pelko, että mitä jos lakkaankin tykkäämästä yhtäkkiä. Yksi viisas nainen kerran sanoi, että turha hukata aikaa pelkäämiseen, koska jos lakkaa tykkäämästä niin se sit vaan kuuluu mennä niin ja jonain päivänä ei tarvii enään pelätä ollenkaan.
Haluan uskoa niin, mutta näen sen että lakkaan tykkäämästä niin helposti, mun huonona ja ilkeänä puolena. Oon tapaillu todella upeita ihmisiä mun elämässä, miksi mä en rakasta niitä vaikka syitä löytyis miljoonia!
Kuten oon aikasemminkin kirjottanut, yks kauhemmista asioista tässä maailmassa on sanoa toiselle ihmiselle, että ei rakasta takaisin.
Oon sellanen ihminen joka haluais rakastaa kaikkia, mutta joka kuitenkaan ei voi kuin sellaista ihmistä joka koskettaa jollain erityisellä tavalla.
Aina pitää elää tässä hetkessä ja niiden ihmisten kanssa, jotka tekee sun elämästä onnellisen. Nyt musta tuntuu että haluan tutustua Hymyyn, saada selville millanen ihminen se on, mistä se tykkää ja mistä ei. Kuka sen on. Koitan sivuuttaa mun pelot tunteista ja uskoa että kaikkia tällä maapallolla ei voi rakastaa.
Tänään mennään leffaan. Meen kattomaan uudelleen Les Miserablesin. (P.s SE OLI MAHTAVA!)
Ja sitten en tiiä. Me ei olla tähän mennessä muutakun pussattu, joka on upee juttu.
Viime kerrasta on sen verran pitkä aika, että jos se olis ekalla tapaamisella pyytäny mukaan niin olisin lähteny, myös tokalla. Mutta sen on aina pitäny lähteä ajoissa. Joten kiitos ihana kohtalo että laitoit ne työvuorot aina seuraavalle päivälle, ettet tehny musta sen kanssa liian helppoa.
Tänään tiiän että sillä ei oo huomenna mitään. No. Jännää. Tästä tulee tahtojen taisto.
Pidän teidät päivitettyinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti