Lähdettiin tyttöjen kanssa tanssimaan. Kun olin peilin edessä laittautumassa, tajusin mihin mun liika aika on ajanut mut. Naureskelin saaneeni miehistä uuden harrastuksen tekemisenpuutteessa ja kaikenlaisessa muussakin puutteessa. Mutta todellisuudessa oon ajanut itteni ahdistumaan pienistä asioista ja miehistä jotka ei koskaan tuu viemään mun sydäntä.
Kaikki me halutaan tässä elämässä olla rakastettuja ja me halutaan joku tuohon viereen kertomaan kuinka paljon me tuodaan onnea olemassaolollamme.
Mä haluan tuota, mutta nyt otan taas itteäni hihasta kiinni ja muistutan ittelleni, että mikään ei tuu pakottamalla.
Peiliin katsottuani laitoin meikkisiveltimen syrjään ja näpyttelin Hymylle viestin. Siinä sanoin, että haluan jonkinlaisen vastauksen; näkeekö hän että meidän välille voi koskaan tulla mitään vai ei.
Hymy vastasi, että ei näe. Mutta voidaanko olla kavereita.
Se oli juuri sitä mitä tarvitsinkin. Suora vastaus. Kenenkään ei tarvitse roikkua tunteissaan kiinni.
Baari oli täynnä komeita miehiä.
Katselin, vilkuilin ja nuuskin.
Jokin tuntui erillaiselta. Mua ei aidosti kiinnostanut. En jaksanut.
Halusin tanssia ystävätterieni kanssa, mutta molepien suut olivat liimautuneet kiinni espanjalaisten poitsujen huuliin.
Päätin siis jamitella yksikseni ja pitää upean illan kaikesta huolimatta.
Koin todella suurta mielihyvää, kun miesten iskiessä vetäsin huuleni vinoon hymyyn ja käänsin selkää. Annoin lantioni heilua pelkästään musiikille ja itselleni.
Baarin sulkeuduttua ja leidejeni juostessa miesten kanssa käsi kädessä lähimpään sänkyyn, päätin lähteä kotiin. Matkani kuitenkin pysähtyi nopeaan.
Tapasin kadulla pari kaveria, jotka olivat lähdössä isolla porukalla jatkoille. En tietenkään kieltäytynyt kutsusta.
Siellä tapasin Trainspottingin
(näyttää aivan Ewan McGregorin hahmolta kyseisessä leffassa).
Ja sen tapaamisen myötä tajusin mitä mä rakkaudelta haluan ja mitä mä tarvitsen.
Mä haluan vapautta, yhteyttä ja hauskuutta.
Miten noin perus asiat unohtuu meiltä niin helposti.
Hymyn kanssa kun olin ulkona, mikään noista basic asioista ei toteutunut läheskään tyydyttävästi.
Trainspottingissa oli jotain sitä mikä sai mut katsomaan jätkää suu ammollaan.
Ihan mielettömän friikki tyyppi, mutta siinä oli luonetta.
Tunsin itteni erillaiseks. En jasanu yrittää mitään. Päätin olla niin aito itteni kun vaan voin olla.
Huomasin tuntevani itteni niin hyväksi ja vapaaksi.
Aamu yhdeksältä kun kävelin kotia kohti, mua hymyillytti vieläkin.
Koko ilta oli ihan absurdi, uskomattomaton ja nautin kaikesta enemmän ku mistään pitkään aikaan.
Tajusin myös että mulla ei oo mitään yhteistietoja Trainspottiin.
En ehkä halua tietää hänestä sen enempää.
Ehkä hän oli niitä hetkiä, joitka me varjellaan visusti jossain syvällä ja palataan sinne kun halutaan hymyillä.
Haluan pitää ton muiston tollasena ja haluan uskoa että tuo mies oli mulle muistutus siitä todellisesta rakkaudesta, joka häämöttää vielä jossain tuolla tulevaisuudessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti