Voih hyvänen aika tätä maata! Mistä näitä miehiä tulee!
Tällä viikolla oon sanonu jo kaks kertaa lauseen "no en tunne samoin sua kohtaan, mut kai voidaan olla kavereita?" Toinen oli aijemmin mainitulle Kusipäälle, toinen mua vainoovalle Ranskikselle. Vihaan yli kaiken sitä tilannetta, ku pitää selventää toiselle että mä en todellakaan haluu muuta ku olla kaveri.
Siitä aloinki pohtii, että voiko poika oikeesti koskaan olla pelkkä kaveri? Ajatteleeko mies jokatapauksessa enemmän kun sä ite? Haluisin myös elää maailmassa, jossa olis oletusarvo että ekana ollaan kavereita ja sitten yhteisestä päätöksestä tapahtuu tai on tapahtumatta jotain. Mutta näköjään tuo ei oo itseisarvo kaikille. Mut miten vitussa sitä sitten tietää pitäiskö sanoa heti kättelyssä että haluun vaan olla kaveri vai vasta sitten kun toisen käsi on jo lipsahtanut tissin päälle!?!
Joskus mietin että olis vaan helpompaa pukeutua kaapuun ja vilauttaa säärtä vähän vaan niille, joiden katseita välitän. Mut samaan aikaan haluan oppia olemaan just se kuka oon. Oon tyttö joka vaan viihtyy lyhyissä hameissa ja polvisukissa. Ja oon ihminen joka haluaa olla ystävällinen ja hymyilevä. Mutta lyhythameinen hymyilevä tyttö sattuu nyt vaan tässä maassa tarkottamaan helppoa saalista tai unelmavaimoa.
Surullista.
Olis kiva löytää kultainen keskitie itsenäisen vahvan naisen ja minihaneitten keskelle.
Eilen pussailin söpön aussin kanssa. Se oli casual kissing niin ku se sanoi. Itsenäistä ja harmitonta biletyspussailua yhden illan ajan. Siinä löytyi juuri sopiva keskitie.
Odottelen tässä just The Italialisen soittoa. Meijän pitäis mennä tänään jonnekkin, mutta herrasta ei oo vielä kuulunu mitään.
Tästä pojasta voisinkin tykätä vähän!
Kuunnelkaa Emiliana Torrinin Big Jumps!
PUSS!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti