Istuin puistossa ja mietin mitä teen seuraavaksi. Menisin apteekkiin ja sitten kotiin. Mutta sitten mieleeni iski ajatus; mitä jos lähtisin kävelemään eri suuntaan, ostaisin lipun minne pääsisin ja lähtisin kauas tästä kaikesta. Muuttuisiko tulevaisuuteni, tulisiko siitä jotain erityistä ja olisinko sitten vapaa?
Ainoa mikä pitää meitä paikallaan on vain me itse.
Toisaalta se siellä kaukana ei olisi loppujen lopuksi arvokkaampi tulevaisuus kuin tämä ja tässä. Se on se mikä kaikkien mieleen joskus juolahtaa, mutta loppujenlopuksi kuljemme vaan yhteen suuntaan. Jos valitsemme oikean se on vain oikea ja jos valitsemme vasemman se on vain vasen.
Auringon säteet hohtivat iholleni lämpöä ja tunsin olevani kiitollinen.
Kiitollinen siitä että minulle on annettu jo mahdollisuus olla vapaa.
Nousin penkiltä ja otin askeleet kohti apteekkia.
Eilen olin töissä ja vaihdoin viattomia hymyjä Pojan kanssa. Sitä seurasikin naurut samanalaisesta huumorista ja yhteisitä jutuista. Kunnes illan päätteeksi hyvästejen yhteydessä Poika kumartui antamaan pusun poskelle ja suuren halin voimaa antamaan.
Tuolla jossain linjojen toisessa päässä on toinen poika, jota kutsun poikaystäväksi. Hän on ensimmäinen, jota tuolla nimellä olen kutsunut ja nyt tuntuu että aika tekee siitä vaikeampaa sanoa. Ollaan vasta pari kuukautta nähty ja uusia tunteita tunnettu.
Nyt en tiedä mitä epäilen ja mitä pelkään, koska tiedän että kaikki tapahtuu kuitenkin.
Joko olen tulen olemaan tässä Kidin kanssa. Ja huomaan että se todella saa mut onnelliseksi, uskon että ei täällä ole ketään nyt jota haluaisin katsella enemmän kuin häntä ja totean että on inhimillistä epäillä.
Tai sitten tunteet ja polun uurteet vaihtavat ajallaan suuntaa, ja löydän itseni onnellisena toisesta kainalosta.
Olen viime viikon miettinyt ja pohtinut mun ja Kidin tulevaisuutta. Ja koska yritin löytää niin kovasti jotain mitä ei ole olemassa, en nähnyt mitään.
Mitä enemmän mietin tulevaisuutta ja mennyttä, sitä enemmän tunnen olevani eksyksissä.
Tunteet sekoitettuna aikaan, saa meidät tekemään niistä molemmista tosielämää suurempia.
Kun taas unohdan ne ja keskityn tähän hetkeen, syke laantuu ja ajatukset tasaantuu.
Olen kuullut, että jos on pitkään jonkun kanssa, epäröinti häviää vähitellen pois. Uskon kyllä asioiden selkiintyvän, kiintymyksen lisääntyvän ja arjen helpottuvan. Uskon myös että ihmiset muuttuu ja niin muuttuu myös se yhdessä suunniteltu tulevaisuus.
Me epäröidään suhdetta juuri eniten silloin kun toinen ihminen ei ole läsnä. Sillon me ollaan täysin omien tunteiden varassa ja niiden kontrollointi vaikeentuu. Varsinkin tulevaisuuden kuvat alkavat suurentua ja sumeentua. Meillä on omia haluja ja omia unelmia, jotka me halutaan täysin yhdistää siihen ihmiseen jonka kanssa ollaan. Vaikka lopulta parisuhteessa niiden kahden ihmisellä ei ole mitään muuta sidosta, kuin sanat ja tunteet. Emme siis koskaan voisikaan käytännössä olla se "me", jota niin haluamme toistella. Koska kaikki on henkilökohtaista, niin tunteet ja tulevaisuus.
Kun mietin paljon minua ja Kidiä, sekä lisään ajatuksiin mukaan hurmaavan kollegan töistä, tietysti saan aikaan paljon epäilyjä ja murheita.
Ja kun asioita analysoi liikaa, saa aikaan vain sekavan tilanteen, joka voi päätyä kaduttaviin päätöksiin.
Yleensä noista pohdinnoista jättää automaattisesti pois tämän hetken.
Mitä me oikein pelätään!
Me käytetään liiaa aikaan miettimiseen, pelkäämiseen ja arasteluun. Meidän pitäis antaa mielen täyttyä mielihyvällä, fantasioilla ja häpeämättömyydella. Puhua kaikesta mikä tuntuu hyvältä ja mikä saa pään sekasin. Ostaa leluja, stay-up sukkahousut ja ajatella että kerran vaan eletään.
Meidän pitää rakastella, harrastaa seksiä ja panna niin että naapurissa pelätään tulleen maanjäristys!
Tänään tajusin, että itse oon pelänny seksiä jo liian kauan. Luulin olevani suht rohkea ihminen, mutta eilen huomasin suuren heikkouden itsessäni.
Ensimmäinen kerta on harvoin hyvä. Mä koin sen sellasella tavalla, jota kenenkään ei pitäis kokea. Olin kahdeksantoista ja halusin säästää itteni jollekkin erityiselle, mutta toisin kävi;
Olin liian humalassa, sammuin ja poika käytti hyödykseen tän tilanteen. Heräsin valtavaan kipuun, ympärillä nauraviin ihmisiin ja yläpuolellani läähättävään tuntemattomaan poikaan.
Liian kauan pidin tuota tapahtunutta vitsinä. Nauroin, että haha olipas tyhmä juttu ja hölmö tyyppi.
Tuosta noin vuosi eteenpäin halusin harrastaa seksiä yhden ihanan pojan kanssa. Ajattelin, että nyt on se mun oikea eka kerta. Mutta silloin huomasin, kuinka vakava se ihan eka kerta oli ollut. Sain kesken kaiken todella pahan paniikkikohtauksen, tunsin suurta ahdistusta ja hirveää vastenmielisyyttä pojan kosketusta kohtaan.
Vielä tuonkin jälkeen otin asian liian kevyesti. Pelkäsin tunnustaa, että mua on satutettu ja mun pitää päästä siitä yli. Tuo sama ahdistuskohatus tapahtui pari kertaa uudelleen. Jokaisen pojan kanssa jonka kanssa olin.
Kunnes viime vuoden kesänä tapasin saksalaisen. Hänen kanssaan tajusin vihdoin mitä mulle oli oikein tapahtunut ja pystyin vihdoin puhumaan asiasta. Opin kuuntelemaan itseäni ja luottamaan poikaan joka koski muhun. Huomasin että seksi voi olla myös kivaa! Paniikkikohtaukset katosivat ja en enään pelänny. Luulin päässeeni traumasta yli ja vihdoin jättäneeni teini minäni sinne muistoihin.
Seksi The Kidin kanssa on toiminiut tähän saakka mielettömän ihanasti.
Ei ahdistusta, uusia tuntemuksia ja hellyyttä.
Eilen Kid oli mun luona yötä. Mukavan esileikin jälkeen ryhdyttiin tositoimiin. Aluksi kaikki meni kuten normaalisti ja kivaa oli, kunnes muhun iski tuttu tunne. Yritin taistella paniikkia vastaan ja vaan uppotua ihanan miehen kosketuksiin, mutta kun ahdistus kerran iskee niin sitä on vaikeaa estää. Olin tosi sekava ja en halunnut Kidin koskevan muhun. Se raukka oli todella huolestunut ja yritti kysellä tekikö se jotain väärää. Aamulla selitin kaiken, mutta samalla tajusin että en itekkään ihan tajua miks kohatus tuli... ja näin pitkän ajan jälkeen.
Tänään oon viettänyt vapaapäivää ja katsellut uusia tv-sarjoja. Törmäsin sellaseen kuin Sicret diary of a call girl. Se kuvaa rehellisesti nykypäivän huoran elämää ja kyseenalastaa meidän tapaa ajatella seksiä. Mua viehätti tuossa sarjassa se, miten päähahmo on niin rohkea ja avoin seksin suhteen. Tunnustaa nauttivansa siitä ja haluaa ottaa siitä kaiken irti.
Ja silloin myös tajusin mikä mua junnaa paikallaan. Pelko.
Mun pitää todella ymmärtää ja kohdata se mitä mulle tapahtu kahdeksantoistavuotiaana. Mun pitää olla avoin siitä itselleni ja mun kumppanille. Ottaa asiat rauhassa ja askel kerralla, mutta mun on myös opittava olemaan rohkeempi. Ja uskon että tämä ei päde pelkästään muhun, vaan meihin kaikkiin. Meidän pitää kohdata se mitä me ollaan ja meidän pitää oppia olla häpeemättä.
Meidän jokasen halut ja mieliteot on erilaisia, mutta meidän pitää hyväksyä ne ja oppia puhumaan niistä.
Mä en halua enään ikinä antaa sille ahdistukselle tuollasta valtaa. En halua että mä tai Kid joudutaan pelkäämään joka kerta kun sänkyyn päästään, että millon alan panikoimaan.
Ei,
musta tulee rohkeampi.
Seksi on upea asia. Meidän täytyy kunnioittaa sitä ja antaa sille aikaa.
Tästä päivästä lähtien en enään pelkää, odotan että The Kid tulee töistä ja annan palaa.
Mihin on kadonnut jäätynyt sydän, joka tuntui vielä vähän aikaa sitten häämentyneeltä ja painavalta rintamuksessa. Siihen samaan katosi epätoivo ja tilalle tuli jotain uutta. Jotain merkittävää.
Hei kaverit. Ettehän kerro kenellekkään, jos kuiskaan teille tämän: luulen tämän olevan rakkautta.
Se kun nyt vaan on niin että The Kid vie sen kaiken kylmän pois ja tuo jotain kuumaa tilalle. Vahvoja sanoja on pyörinyt päässä jo monen monta päivää.
Aluksi säikähdin ja nyt hämmästelen...
Onko se vain sanoja?
Onko se vain tunnetta?
Onko se elämää ja kokemusta?
Onko se connectionia?
Onko liian aikaista?
Onko se totta?
Olenko tullut ihan pehmeeksi?
Rakkauttako?
Aina olen halunnut uskoa että sinä jonain kauniina päivänä tapaan pojan, joka vetää jalat alta, saa haukkomaan henkeä, saa nauramaan ja tuo sitä onnea mitä keneltäkään muulta ei saa. Nyt olen tavannut pojan, joka on eka sellainen, johon en tunteitani ole hetkeäkään kyseenalaistanut.
Pohtinut, inhonnut, suuttunut olen, mutta tunteitani en ole epäillyt. Se riittääkö tuo ja mitä elämä tuo tullessaan on toisarvoista. Se mikä on nyt tärkeää on tuntea ja tehdä se täysillä. Kun välittää näin paljon ei huomisella ole väliä. Huomenna sillä ehkä on, mutta ei tänään.
Pelottaa rakastaa ja pelottaa tuntea, mutta samalla on vaan niin pirun ihanaa.
Kun poika katsoo suoraan silmiin ja puhuu kauniilla sanoilla siitä miten ei halua mun lähtevän, haluaa mun jäävän ja olevan siinä vierellä. Sitä kai pitäisi olla sulaa vahaa ja sanoa että niin minäkin sinua. Että haluan olla aina tässä sun vieressä ja haluan olla varma siitä että en koskaan lähde, että rakkaus on joskus se sana joka vain riittää.
Ennen olin tyttö joka tiesi tarkkaan mitä haluaa elämältä. Nyt huomaan olevani nainen, joka on eksyksissä kaikkien omien ja ulkoisten olettamuksien keskellä. Ja kun pitäisi uskoa ja pitäisi luottaa.
Poika sanoi: Olet erityinen ja vieläkin mietin mitä tuollainen näkee tälläisessä miehessä.
Ja minä en osaa vastata ja mietin mitä tosiaan näen hänessä. Miksi hetkessä olen valmis sanomaan maailman voimmakkaimmat kolme sanaa ja toisessa hetkessä ahdistuksen vallassa haluan kauas pois hänen tavioistaan ja lauseistaan.
Ura ja rakkaus. Kumpi johtaa? Kaikki on varmasti joskus kuullut jonkun sanovan että tässä elämän vaiheessatyö voittaa rakkauden. Mutta toimiiko se oikeasti, että keskitymme omiin yksilöllisiin haaveisiin monen vuoden ajan ja siten päädymme olemaan onnellisia? Voimmeko tarkoituksella unohtaa muut halut, tunteet ja haaveet, koska olemme liian peloissamme kohtaamaan niiden seuraukset?
Jos se onnellisuuden kaava onkin enemmän kuin lintuaura. Monta voimakasta haavetta ja tunnetta kiitämässä kohti jotain tuntematonta päämäärää, mutta johdossa voi olla vuorollaan vain yksi. Kun se ei jaksa enään kantaa tulee tilalle toinen ja luonollisella vuorovaikutuksellaan lintuaura voi lentää keskeyttämättä koko matkan.
Leikiltä ja myrskyilevältä aallokolta tämä elämä nyt tuntuu. Olen vaan, kellun ja ajelehdin johonkin ihan tuntemattomaan suuntaan. Ja samaan aikaan haluan ajattelevana olentona olla kaiken niin sanotun kohtalon yläpuolella päättämässä mihin suuntaan sitä tänään mennään. Vaikka kuinka pohdin ja lyön päätäni seinään, niin ei sitä oikeaa vastausta tule. Olisiko oikea vaihtoehto ottaa airot omiin kätösiin ja vain huovata takaisin päin, taikka kiitää hurjapäänä vasempaan ja oikeaan etsien sitä "parempaa".
Vai annanko itseni vaan ajautua siihen rantaan mihin virtaukset mut vievät.
Lupauksia en hänelle tai itselleni nyt voi tehdä, mutta haluan luottaa siihen tällä hetkellä jothtavaan lintuun, katsoa Kidiä takasin silmiin, sanoa olet erityinen ja todella tarkoittaa sitä.
otit sen käteesi, suutelit sitä ja puristit liikaa.
Häneen se sattui,
sinuun vielä enemmän.
Hän etsi oikean tien ulos.
Sinä et.
Tyttö ja poika rakastuvat. He tutustuvat, nauravat ja elävät. Nuoret sielut kokevat löytäneensä sen mikä heille kuuluu. Toisen puoliskon, jonka kanssa tulevat kiemurat selvitetään yhdessä myötä ja vastoinkäymisissä. He ottavat haasteen hymyillen vastaan. Tyttö tietää että pojalla on heikkoutensa, mutta näkee sen kaiken hyvän ja päättää uskoa siihen. Aika menee lujaa. Unelmia tehdään, kulutetaan ja kadotetaan. Kunnes yhtenä yönä aika pysähtyy. Pojan heikkous kasvaa liian suureksi ja tyttö tulee sokeaksi. Enään tyttö ei näe huomista niin selkeästi, mutta päättä katsoa jos rakkaus olisi sittenkin suurempaa. Voisiko rakkaus voittaa heikkouden ja antaa sille toisen mahdollisuuden.
Tyttö ja mies rakastuvat. Se on kiihkoa, intohimoa ja sielujenharmoniaa ensisilmäyksellä. He elävät elämää juuri niin kuin aina halusivatkin. He löysivät vihdoinkin jonkun jonka kanssa elmän voisi jakaa, ottavat lainan ja muuttavat yhteen. Parin viikon sydämen tykytyksen jälkeen, sydän pysähtyy yllättäen. Mies ottaa kätensä ja suuntaa sen tytön sädehtiviin silmiin. Hän ottaa aseen ja upottaa sen vielä suudelmista lämpimään kehoon. Hän ottaa väkisin sen, minkä olisi saanut rakkauden ja viattoman hymyn saattelemana. Tyttö on suurten käsien vahvassa vankilassa, eikä pysty huutamaan "apua".
Hän pelkää, hyväksyy ja luovuttaa. Liian pitkään se kesti, mutta pelasta käsi vihdoin löysi perille ja pakotti tytön kaltereiden oikealle puolelle. Tyttö syntyi uudelleen. Mies otti askeleen kohti helvettiä.
Nainen ja mies rakastuvat. Perustavat perheen, hankkivat idyllin ja kruunaavat itsensä yhteiskunnan sankareiksi. Työpaikat on saatu, kotikolo saatu, lainat saatu, auto saatu, kultainen noutaja saatu, kihlat saatu, yhteinen pankkitili saatu, liian suuret verton saatu, perhematkat saatu, onnelliset lapsuudet saatu, rahaa saatu, pullo saatu, onni saatu. Mies huomaa että elämähän oli aika helppoa, kaikki mitä siihen kuuluu saavutettiin viidessätoista vuodessa. Nyt hän voi suudella pullon suuta ja odottaa mitä seuraavaksi on edessä. Nainen huomaa halunneensa muuta. Kaikki mitä kuului saavuttaa, saavutettiin viidessätoista vuodessa. Nainen löytää myös yhteisen pullon ja katsoo alas pohjaan. Hän ei haluaisi, mutta kun muuta ei löydy. Nostaessaan katseensa hän kohtaakin silmäparin, jotka vievät mukanaan. Hän löytää uuden alun ja mielen. Nainen muistaa mikä on täkeintä ja pitää kiinni siitä. Hän ottaa kädestä elämää ja miestään, itkee kyyneleen, hymyilee ja astuu askeleen eteenpäin.
Eilen mulla oli todella paha päivä, koska suurista unelmista ei tullutkaan totta.
Hain unelmieni kouluun ja en päässyt.
Mulla oli illassa kaksi tavoitetta:
- vetää hienoiset, mutta mukavat kännit hyvässä seurassa
- nukahtaa The Kidin kainaloon ja tirauttaa kyyneleen jos toisenkin.
Molemmat toteutuivat, mutta jälkimmäinen ei positiivisessa mielessä.
Illan tullen joukko ystäviä saapui kommuuniimme oluineen. Kotihumalan jälkimainingeissa lähdettiin baariin jossa Kid työskentelee. Siellä naurettiin, tanssittiin ja karkeloitiin.
Kun baarin aika oli sulkeutua, kapakan humpat jatkuivat kadulla. Itse jäin sisälle odottamaan miestä jonka kanssa voisin viettää lusikka-yön ja näyttää kuinka suru mulla oikeasti on.
Sen siivotessa baaria huomasin jotain erikoista. Herran kävely vaappui, naama oli tyhjä ja puhe epäselvää.
Kysyin onko kaikki hyvin.
Ei vastausta.
Kysyin voinko auttaa.
Mies antaa luudan ja sanoo että lakaise.
En lakaise.
Katson suu auki ja mietin että mitä vittua tapahtuu.
Lakaise!
En.
Toinen työntekijä saapuu ja ottaa luudan.
Hän lakaisee ja minä tuijotan Kidiä.
Paha olo palasi, vaikka karkelon aikana oli hävinnyt.
Toinen työntekijä sanoo että ottakaa taksi ja menkää.
Mua hävettää.
Kysyn mitä tapahtuu.
Toinen työntekijä kääntyy Kidiin päin puhuakseen tälle.
Tämä oli viimenen kerta kun vedät perseet työn aikana. Menkää, mä suljen.
Taksissa Kid yrittää pitää kädestä.
En pidä.
Mennään hänen kämpilleen.
Olen vielläkin sanaton.
Kysyn että mitä vittua juuri tapahtui. Kun tulin baariin Kid oli ihan selvänä ja yhtäkkiä täysin perseet ja käyttäytyi kuin kusipää. Kid alkaa itkeä ja sopertaa, että tietää että hänellä on ongelma alkoholin kanssa, häntä pelottaa joskus olla mun kanssa koska oon niin täydellinen ja hän on luuseri, että pelkää menettävänsä mut ja että on rakastumassa muhun.
En sanonut enään sanaakaan, tirautin kyyneleen jos toisenkin ja nukahdin.
Aamulla viime illan sanat kaikuivat päässä ja mietin, että voisin nyt ottaa vaatteet ja lähteä.
Mutta en voinut. Halusin käydä selvän keskustelun siitä mitä oikein tapahtui.
Heitin "vahingossa" kirjan lattialle ja mitenkä ihmeessä Kid heräsikin siihen.
Hän pyysi anteeksi. Kerroin mitä tapahtui eilen ja miksi olin surullinen. Hän pyysi uudelleen anteeksi. Sanoi lopettavansa juomisen koko kuukaudeksi.
Kertoi katuvansa ja vihaavansa itseään humalassa.
Kysyi pilasiko hän nyt kaiken. Sanoin että ei pilannut. Valhetelin ehkä vähän.
Kysyi haluaisinko harrastaa seksiä. Sanoin että kyllä. Valehtelin ehkä vähän.
Huomasin että seksi ei maistunut samalta ja kosketus tuntui oudolta ja kauniit sanat jotka hän sanoi tuntuivat liialta. Halusin lähetä ja olla yksin. Halusin miettiä ja ottaa aikaa.
Kid pelkää menettävänsä mut. Mietin onkohan hänen pelkonsa aiheellinen. Saan mieheltä niin paljon rakkautta, mutta musta tuntuu etten osaa antaa mitään vastaan. Tai mitään sellaista mistä hän voisi pitää kiinni ja olla varma etten karkaa minnekkään. Haluaisin sanoa että jään tänne ja että kaikki on hyvin, mutta samaan aikaan en voi. Olen itse siinä tilanteessa, että en tiedä mitä tulee tapahtumaan huomenna, parin kuukauden päästä tai ensi vuonna. Miten siis voisin luvata pysyvää rakkautta miehelle, joka tekee välillä sen ansaitsemisen niin vaikeaksi.
Meiltä aina odotetaan, että me teidettäisiin mitä tulevassa tapahtuu.
Meidän pitää päättä viisaasti ja elää odotusten mukaan. Olla reipas ja saavuttaa jotain.
Vaikka todellisuudessa kukaan ei tiedä mistään yhtään mitään. Huomenna me voidaan olla jo ilmaa.
En voi ennustaa että haluan olla The Kidin kanssa aina ja ikuisesti, en myöskään voi sanoa että eilisen jälkeen en halua enään nähdä häntä.
Elämä menee eteenpäin, tavalla tai toisella.
Meidän täytyy vaan olla vahvoja ja roikkua siinnä kiinni, koittaa nähdä mikä on meille hyväksi, tirauttaa kyynel jos toinenkin ja katsoa minne se meidät vie.
