Tässä teille vähän Hymyä:

Sain tänään tekstiviestin, että jospas ei nähtäiskään ensi tiistaina.

Miehen mielestä on parempi jos ei nähdä. Mies haluaa aikaa miettiä tunteitaan. En saa ymmärtää väärin,
mieshän pitää musta ja SE se ongelma taitaa olla... ja sen takia ei halua mua nähdä.
Hän kuitenkin haluaisi harrastaa mun kanssa seksiä, mutta haluaisi tavata seuraavan kerran ystävinä.
Mies miettii että jos päädymme harrastamaan seksiä, sehän vain sekkottaisi tunteita.
Mies käytti tekstiviestissään lausetta: "I think sleeping together would only make things worse and I'm not sure I'm emotionally mature enough for that."

Pysyykö joku mukana?

Minä en.

Ensimmäisen viestin jälkeen, jonka Hymy mulle lähetti, olin sitä mieltä että mitä vittua se kirjottaa tekstiviestinä, että ei halua nähä enään ja ilman minkäänlaista selitystä. Pyysin selitystä ja vastaukseksi sain jotain tuollaista ylläolevaa soperrusta. Kysyin suoraan, että onko kyse nyt siis siitä että hänellä ei oo tunteita mua kohtaan ja ei sen takia halua nähdä....?
Eikun tunteita hänellä on ja se on se häntä sekoittava asia. Ja koska hänellä on tunteita, hän haluaa olla mun kanssa vaan kaveri ja ei halua harrastaa seksiä.
Jokin tässä nyt ei täsmää.
Päädyin sitten siihen, että olen tukeva ja rohkaiseva tyttö, joka ymmärtää herkkyyden. Ollaan kavereita ja hän voi ottaa niin paljon aikaa kun hän vaan tarvitsee tunteittensa selvittämiseen.

Nyt pari tuntia myöhemmin, mietin että voihan jumalauta oon haalinu ittelleni taas yhden friikin.

Jotenkin ne suuret tunteet joita koin vielä eilen tuota Hymyä kohtaan alkavat menettämään voimaansa tunti tunnilta. Mutta täytyy sanoa, että vaikka nyt en niin paljoa enään tuota miestä vaali, niin kyllä mun pitää siitä selvää ottaa.
Ihan tämän blogin takia ja psykologisena ihmeenä.

Katsotaan saako tuo miehekäs arvoitus vastauksen jossain vaiheessa, mutta nyt hyvät naiset annetaan Hymyn herkälle mielelle aikaa miettiä tunteitaan...

Ken tietää

Rakas Pusspäiväkirja,

Näin juuri Hymyn. Kävimme elokuvissa, ostimme sinne karkkiakin ja kosketimme toistemme jalkoja katsoassamme ranskan vallankumouksen huumosta.

Mun  on tosi hyvä olla sen kanssa, meidän hyvä puhua ja olla. Vaikka tänään meidän välisessä ilmassa oli jonkinlaista kitkaa alusta saakka, joka näkyi sanattomasti pimeässä teatterisalissa ja joka purkautui kun Hymy saattoi mut kotiovelleni.

Keskustelu alkoi hieman kiusallisella hiljausuudella. Sitä seurasi pelastukseksi keksityt aiheet, kuten mitä ruokaa me kaivataan kotiseuduiltamme. Hän näytti missä hän asuu ja sanoi että saattaa kyllä mut kotiin. Siinävaiheessa keskustelu lähti mielenkiintoseks. Mies on mun edessä niin kuumana ja suutelee vielä paremmin, olin jo niin valmis siihen että Hymy vaan sanoin sanan ja menisin sen luo.
Taas onneks mies oli mua järkevämpi, hillitsi itsensä ja minut, lähti päättäväisesti kävelemään mun kotiovea kohti. Matkalla aloin käydä kärsimättömäksi siitä kitkasta mitä meidän välillä oli. Sanoja joita molemmat ajattelee, mutta kumpikaan ei sano. Halusin saada ne irti siitä miehestä tavalla tai toisella. Vein keskustelun "luontevasti" iskemiseen, seurusteluun ja seksiin.
Se onnistui ja vihdoin sanoin klassisen lauseen, joka pakottaa puhumaan tilanteessa kuin tilanteessa:
sano mitä sun mielessä on just tällä hetkellä ja puhu suoraan.

Mun edellisessä tekstissä kerroin kuinka mua pelottaa mun tunteet ja mitä tästä kaikesta seuraa. En ollut yksin näitten ajatusten kanssa.
Hän aloitti kertomalla miten haluaa loukkaamatta sanoa että ei halua tästä mitään vakavaa. Mutta että tällä hetkellä hänen tunteet on niin sekavat, että on vaikeaa sanoa millä tavalla hän musta pitää. Kaverina, petikaverina vaiko kiinnostavampana. Hänellä on menneisyytensä ja sen mukana omat taakkansa ja tällä hetkellä hänestä tuntuu ettei kestä mitään suurta. Haluaa tuntea mut, haluaa elää hetkessä, haluaa mua, mutta pelkää loukkaavansa jotkauta tai pelkää loukkaavansa ittensä.

Niinpä. Eiköhän tuota samaa me kaikki.
Meillä kaikilla on omat taakkamme ja pelkomme... ja oikeasti vain me voidaan itse ymmärtää niitä.
Me ei haluta satuttaa tai tulla satutetuksi.
Ja siksi me pelätään.

Sovittiin että nähdään ens tiistaina kavereina ja katsotaan sitten mitä tapahtuu.
Yhden asian mä ainakin tiedän jo tuosta miehestä. Pelkkä ystävä en voi olla.

                       Adele voi olla liikaa, mutta nyt keskellä yötä se menee tähän tekstiin täydellisesti.

Even Nat King Cole smile.

Oon hämmästynyt. Kävin treffeillä ja oon vähän niinkuin ihastunut. Tai ainakin luulisin niin.

Hän on herra Hymy. Hän opiskelee täällä graaffiseks suunnittelijaks, hän on mun n. 4 vuotta vanhempi ja on kotoisin täältä mut on asunut etelässä parikymmentä vuotta.

Edellisessä tekstissä kerroin miten me tavattiin. Liiottelin, ei se ollu 15min.... hädintuskin 5 min missä kaikki tuo tapahtu. Joten voitte uskoa että mua jännitti mennä sinne ravintolaan missä luvattiin toisemme nähdä. Kävelin ovista sisään ja näin miehen seisoskelevan oven suussa. Katsoin silmiin, mutta ei näyttänyt tutulta. Sisällä kävelin ympäriinsä ja katselin josko pöydissä olisi miehiä etsivin katsein. Pari sellasta löyty, mutta ei sitä mun miestä.

Huoh, olin tullut sinne ennen Hymyä.

Nyt vastuu toisen tunnistamisesta oli hänellä. Koska suoraansanottuna mulla ei ollut minkään laista muistikuvaa miltä herra näytti. Otin bissen ja istuin baaritiskille. Hetken päästä joku kopautti olkaan.
Käännyin ja huokasin helpotuksesta. Mieshän oli komea! Ruskea tukka ja tummat syvät silmät.
Me istuttiin ja juotiin pari drinkkiä. Juttua riitti ja kiusallisten hiljaisuuksien puutteessa tehtiin pari tarkotuksella ihan varmistaaksemme et ollaan oikeilla treffeillä.
Hymyn kanssa on helppo jutella. Pystyin olemaan luonnollinen, rento ja puhumaan mistä vaan. Sillä on myös huumorintajua ja tyyppi on yllättävän sponttaani. Ja mulle sponttaanisuus on todella tärkeä luonteenpiirre ja Hymy sai bonuspisteen juoksemalla yhen rakennuksen valospotin eteen ja yritti tehä varjokuvia seinälle. Mies mun makuun... sellanen ei mieti liikaa vaan voi olla hölmö jos siltä tuntuu.

Mulla on sellanen juttu, etten oikeen ihastu hirveen helposti. Maksimissaan pariks kuukaudeks ja sit kaikki kiinnostus lähtee. Se on myös syy siihen miks en oo seurustellu. En oo löytäny ketää joka vie mun jalat alta ja on niin kiinostava että löydän aina jotain syitä katsoa sitä ihmistä ja miettiä et wau mikä tyyppi. Nyt mulle tuli sellanen tunne, pelko, että mitä jos lakkaankin tykkäämästä yhtäkkiä. Yksi viisas nainen kerran sanoi, että turha hukata aikaa pelkäämiseen, koska jos lakkaa tykkäämästä niin se sit vaan kuuluu mennä niin ja jonain päivänä ei tarvii enään pelätä ollenkaan.
Haluan uskoa niin, mutta näen sen että lakkaan tykkäämästä niin helposti, mun huonona ja ilkeänä puolena. Oon tapaillu todella upeita ihmisiä mun elämässä, miksi mä en rakasta niitä vaikka syitä löytyis miljoonia!
Kuten oon aikasemminkin kirjottanut, yks kauhemmista asioista tässä maailmassa on sanoa toiselle ihmiselle, että ei rakasta takaisin.
Oon sellanen ihminen joka haluais rakastaa kaikkia, mutta joka kuitenkaan ei voi kuin sellaista ihmistä joka koskettaa jollain erityisellä tavalla.

Aina pitää elää tässä hetkessä ja niiden ihmisten kanssa, jotka tekee sun elämästä onnellisen. Nyt musta tuntuu että haluan tutustua Hymyyn, saada selville millanen ihminen se on, mistä se tykkää ja mistä ei. Kuka sen on. Koitan sivuuttaa mun pelot tunteista ja uskoa että kaikkia tällä maapallolla ei voi rakastaa.

Tänään mennään leffaan. Meen kattomaan uudelleen Les Miserablesin. (P.s SE OLI MAHTAVA!)
Ja sitten en tiiä. Me ei olla tähän mennessä muutakun pussattu, joka on upee juttu.
Viime kerrasta on sen verran pitkä aika, että jos se olis ekalla tapaamisella pyytäny mukaan niin olisin lähteny, myös tokalla. Mutta sen on aina pitäny lähteä ajoissa. Joten kiitos ihana kohtalo että laitoit ne työvuorot aina seuraavalle päivälle, ettet tehny musta sen kanssa liian helppoa.
Tänään tiiän että sillä ei oo huomenna mitään. No. Jännää. Tästä tulee tahtojen taisto.

Pidän teidät päivitettyinä.

Olipas kerran...

Tässä teille tarina:

Olipas kerran tyttö, joka asui kaukana Suomesta kauniissa laaksojen ja niittyjen maassa. Siellä hän tapasi upeita ihmisiä, joiden kanssa tyttö lähti hieman dokaamaan.
Seurue aloitteli kotona pullolla viiniä ja jatkoi siitä naurun, sekä hiprakan saattelemana kaupungin kuultuimpaan hipsteri-anniskeluravintolaan.
Siellä neidit maistelivat erilaisia juomia kuten haggis-shotteja ja tummia oluita.
Seuraavaksi oli tanssejen vuoro.
Kun sopivia kavaljeereja ei löytynyt, päättivät he olla erittäin itsenäisiä naisia ja tanssahdella yksin parketilla.
Tyttö tunsi alkoholin veressää ja päätti rentoutua, antaa kehon liikahdella musiikin, ihmisten ja välkkyvien valojen keskellä.

Pieni lipsahdus vasempaan ja törmäys tummaan hahmoon.

"Mitä vit...?!?"

Mutta lause jäi kesken. Edessä seisoi kaunis mies, jonka muikea hymy hiljensi tytön kiivaan humalahyökkäyksen.

Musiikin rytmi kiihtyi ja alkoi kuljettaa tyttöä ja poikaa lähemmäs toisiaan. Tyttö tunsi pojan käden lanteillaan ja ei välittänyt siitä, hetki oli kiihkeä ja täynnä jännitystä. Hän huomasi vartalonsa vain kulkeutuvan miehen syliin, tuntevansa kuinka pimeästä savujen keskeltä tullut hahmo liikahteli käsien välissä ja tuoksui jumalaiselle hunajalle.

Rytmiä.

Katseita.

Hento hymy suun oikeassa kulmassa.

Pyörähdys käden alta ja kaappaus yllättävään suudelmaan.
Suudelma oli hento ja kaunis. Ei mitään mitä tytön ja pojan humalatila olisi odottanut.

Huulet irtosivat ja tyttö tunsi kuinka pojan karhea sänki kulkeutuu poskea pitkin kohti korvaa.
"I want your number."

Tyttö kurottuu ottamaan puhelimesa laukusta ja antaa numeronsa suutelijalle. Poika kertoo lähtevänsä ja jättää tytön seisomaan keskelle musiikkia, ihmisiä ja valoja.

Eilen tyttö sai pari erittäin kohteliasta ja hymyillyttävää tekstiviestiä.
Ja tuolla tytöllä on nyt sovittu treffit ensi keskiviikoksi.
Nähtäväksi jää rikkoontuuko viidentoistaminuutin taijanomaisen kohtaamisen lumo, kun humalasta on päästy ja tyttö näkee päivänvalossa minkä näköinen tämä poika oikeasti on.

To be continued...

Hello!

Hei Rakkaat Pussilaiset!

Nyt senkin oon kokenut. Viime viikon sunnnutaina mulle tehtiin täydelliset oharit.
The Italialaisesta tuli juuri Buu Italialainen.
Miehessä ei ollu munaa edes laittaa fb:ssä viestiä, että nyt kävi niin että oon ihan dorka enkä voi sua tänään nähdä.
No nyt tein tästä hieman dramaattista. En oikeesti noin loukkaantunu ollu, mutta kyllähän poikaan olisin halunnu tutustua.
Mutta ehkä ihan hyvä, että sain vapaamman vimpan päivän Londonerissä ja hän sai uuden lempinimen.

Se viikko siellä isossa kaupungissa oli kyllä niin täynnä miehiä, viinaa ja rock n'rollia, että huhhhuh. Ei ihme että seuraavan viikon oli vaan kuumeessa ja vuoteen omana. Viimesenä iltana istuttiin kavereitten kanssa hostellin aulassa maistelemmassa tehojuomia ja pelaamassa pelejä. Yks toisensa jälkeen porukkaa alkaa vähentyä ja lopulta huomaan istuvani pöydässä neljän poitsun kanssa. Yhden kanssa oltiin pussailtu, yks väitti rakastuneensa muhun ja kaks muuta oli vaan ruotsalaisia teinejä. Vaikka miehet kivoja onkin, ni kyllä ne vie myös voimat niin henkisesti ku fyysisestikkin. Taputin poikia poskille ja lähdin pohjoseen.

Nyt oon uudessa kaupungissa ja täällä on uudet kujeet/kojeet. Tuntu ihanalta olla viikko ilman mitään ja ketään. Sain vähän omaa aikaa.

Tänään muutan omaan asuntoon. Tai omaan ja omaan. Jaan sen kolmen jätkän ja yhden tytön kanssa. Kävin kattomassa kämpää ja kaikki vaikutti niin mun tyyliseltä. Meillä on paljon yhteistä ja uskon todella et mul tulee olee todella hauskaa siellä. Ja kaikista ihanin juttu oli, että kukaan kämppiksistä ei ollut niin ihana että tulis säädettyä mitään.

Ja tämä oli lupaus.

See yah! ;)

Miehiä,miehiä, miehiä!

Voih hyvänen aika tätä maata! Mistä näitä miehiä tulee!
Tällä viikolla oon sanonu jo kaks kertaa lauseen "no en tunne samoin sua kohtaan, mut kai voidaan olla kavereita?" Toinen oli aijemmin mainitulle Kusipäälle, toinen mua vainoovalle Ranskikselle. Vihaan yli kaiken sitä tilannetta, ku pitää selventää toiselle että mä en todellakaan haluu muuta ku olla kaveri.
Siitä aloinki pohtii, että voiko poika oikeesti koskaan olla pelkkä kaveri? Ajatteleeko mies jokatapauksessa enemmän kun sä ite? Haluisin myös elää maailmassa, jossa olis oletusarvo että ekana ollaan kavereita ja sitten yhteisestä päätöksestä tapahtuu tai on tapahtumatta jotain. Mutta näköjään tuo ei oo itseisarvo kaikille. Mut miten vitussa sitä sitten tietää pitäiskö sanoa heti kättelyssä että haluun vaan olla kaveri vai vasta sitten kun toisen käsi on jo lipsahtanut tissin päälle!?!
Joskus mietin että olis vaan helpompaa pukeutua kaapuun ja vilauttaa säärtä vähän vaan niille, joiden katseita välitän. Mut samaan aikaan haluan oppia olemaan just se kuka oon. Oon tyttö joka vaan viihtyy lyhyissä hameissa ja polvisukissa. Ja oon ihminen joka haluaa olla ystävällinen ja hymyilevä. Mutta lyhythameinen hymyilevä tyttö sattuu nyt vaan tässä maassa tarkottamaan helppoa saalista tai unelmavaimoa.
Surullista.
Olis kiva löytää kultainen keskitie itsenäisen vahvan naisen ja minihaneitten keskelle.

Eilen pussailin söpön aussin kanssa. Se oli casual kissing niin ku se sanoi. Itsenäistä ja harmitonta biletyspussailua yhden illan ajan. Siinä löytyi juuri sopiva keskitie.

Odottelen tässä just The Italialisen soittoa. Meijän pitäis mennä tänään jonnekkin, mutta herrasta ei oo vielä kuulunu mitään.
Tästä pojasta voisinkin tykätä vähän!

Kuunnelkaa Emiliana Torrinin Big Jumps!

PUSS!

Mamma mia!

Ohlalalaa!

Täällä olen isossa kaupungissa ison Benin helmassa!

Mietin tässä brittimiehiä. Ne on aika karvasia, kalpeita tai tosi laihoja. Suoraan sanottuna en oo törmänny vielä yhteenkään todella komeeseen brittimieheen! Aika jännä juttu. Luulin että täällä pyörtyilisin jatkuvasti!
Pari sellaista söpötystä on matkalle sattunut, mutta ei kyllä ainuttakaan wow-efektiä.
Sellainen on brittimies saldo tähän mennessä, mutta mites muuten?

No, olin tuossa eräänä päivänä yhdessä lähinaapuriston pizzeriassa. Siellä tiskin takana oli jotain ruskeasilmäistä, tummatukkaista ja pitkää.

Hänen nimensä on The Italialainen.

Kaunis mies.

Todella kaunis.

Siinä sitten rupattelimme. Mä lähinnä kikatin. The Italialainen sanoi että näyttäis mielellään hieman Lontoota mulle, mutta on nyt hyvin kiinni töissä.
Pari päivää kävin siellä "syömässä" ja lopulta: eilen sain viestin:
 "Mulla on sunnuntaina vapaata, voisin viedä sut jonnekkin!"

YesSsSss!
Se on mun viimenen päivä tässä kaupungissa, mutta what ever, saanpahan silmänruokaa koko sunnuntaiks!