Antipyhimyksiä.

Makaan sängyssä valkoisten pitsilakanoiden välissä. Kello on kymmenen aamulla ja en saa enään unta.
Yläpuolellani on jo tutuksi tullut kattoikkuna, jonka edessä oleva raihnainen viltti suodattaa aamuauringon ja tekee huoneesta utuisen. Huoneessa haisee uninen ihminen, tupakka ja jatkuva kosteus. Lattialla lojuu hujan hajan jätettyjä soittimia, kiireessä sekä kiihkossa riisuttuja vaatteita ja möhnää monenlaisita lähteistä.

Välillä tuntuu että on kohtuutonta millainen kuva meillä on täydellisestä parisuhteesta. Kotileikeissä mies on valmis tekemään naisen puolesta mitä vaan. Kysehän on rakkaudesta ja tasa-arvosta.
Mies on romanttinen, hygieninen, siisti, ei liian kiinnostunut jalkapallosta taikka kosmetiikasta.
Mies on valmis auttamaan tarvittaessa työkalupakin kanssa, mutta laittaa pyykit kysymättä koneeseen.
Mies on hellä ja huomaavainen. Muistaa vuosipäivät, syntymäpäivät ja ei halua seksiä vaan haluaa rakastella.

Samaan aikaan kun naiset huutavat kaduilla seksuaalisesta tasa-arvosta, me laitamme miehet kävelemään perässä valtisemassamme pinkissä kauluspaidassa.

Miten minä aina itsenäisyyttäni ja vapauttani julistanut nainen päädyin pohtimaan miehen asemaa. En ajatellut että tämä asia koskaan koskisi minua. Ajattelin, että kun rakastun niin sen miehen täytyy olla niin täydellinen ettei keskustelua mahdollisesta sukkien vaihdosta täytyisi käydä.
Nyt katson tätä aikusen miehen möhnä-asuntoa ja huokaisen.
Luulenko välttäväni tuon dialogin käymisen tulevaisuudessa.

Haluan uskoa ja oppia näkemään, että ihminen voi rakastaa toista juuri sellaisena kuin hän on.
Niin että rakkaus voi olla ehdotonta hänelle, jossa näen myös inhimilliset huonot puolet.
Ja vaikka mieli haluisi kyseenalaistaa tuon rakkauden, pysyisin nöyränä ja myöntäisin ettei täydellistä ihmistä ole olemassa.
Niin kauan kun haluan olla hänen lähellä ja hän tekee oloni onnelliseksi,
 ei kysymykseen -voinko löytää parempaa?- ole vastausta. 

Katson vieressäni tuhisevaa naamaa, joka pilkottaa lakanoiden välistä.
Siinä makaa mies sydän auki, rehellisenä ja juuri sellaisena kuin hänet tähän maailmaan on tuotu.
En ole pyhimys, joten kuka minä olen tuomitsemaan.
Lasken nyt kynän ja paperin pois.
Mieleni tekee olla iso lusikka ja halata miestä,
joka tekee minut nyt todella onnelliseksi tässä epätäydellisessä maailmassa.

Kaikki alkoi liian kauniista lauseesta.

"Mä haluan olla sun poikaystävä... joskus."

Elän aikaa jolloin kaikki on uutta ja tunteellista. Koen täällä joskus asiat tunteellisesti kaksinkertaisesti vahvempana. Aurinkoinen kevät päivä Skotlannissa saa jo kyyneleet vuotamaan poskilla, saatika sitten mies joka katsoo suoraan silmiin ja sanoo niin kauniita sanoja että sydän haluisi pompata ylös kurkusta ja huutaa hallelujaa. Mutta jokin pidättää sydämen äänen ja pitää suun auki ilman äänen ääntä.
Haluan tuntea kuin hän, mutta olenko siihen valmis?

Mutta katson häntä takaisin ja kysyn itseltäni näenkö saman mitä hän näkee edessään;
Näen miehen joka on kaunis, hyvä ja jotain salaperäistä.
Hän on herkkä ja romanttinen, mutta samaan aikaan villi ja rajoja ylittävä.
Miehestä on tullut tärkeä.

Mitä jos satutan noin kaunista ihmistä.
Mitä jos en tunne itseäni ja tunnenkin jotain muuta... johdanko harhaan meitä molempia.
Tämä kaikki on pelkoa. Pelkään että pian tapahtuu jotain mikä on tapahtunt niin monesti mun elämässä.
Huomaan olleeni väärässä, eläneeni valheessa tai pitäväni rinnassani tunteetonta sydäntä.
Mutta salmalla tiedän että tämä on jotain erikoista ja tiedän että näistä tunteista -positiivisista ja negatiivisista- en nyt pääse vaikka kuinka yrittäisin.
Ja tiedän että on olotava rehellinen itselleen ja miehelle.
Puhuttava, katsoa, nuuskia ja otettava yksi aurinkoinen päivä kerrallaan.

xxx

Joku ristiriiaisesti viisas ihminen sanoi joskus, että miehen täytyy suhteen alussa rakastaa naista enemmän kuin naisen miestä.
Sovinististä, vaiko totta.
Voiko mikään olla tässä maailmassa oikeasti täysin tasapainossa? Varsinkaan puhuttaessa naisista ja miehistä. Ihmissuhteissa on aina toinen joka vetää enemmän ja toinen joka työntää. Silti ne toimivat omalla täydellisellä tasapainollaan.
Kuin Jing ja Jang.
Ja seksi.
Vaikka toinen työntäisi ja toinen vetäisi, ne molemmat voimat antavat siihen johonkin yhtä paljon energiaa... vaikkakin vastakkaista.
Niin, kaipa me kaikki tarvitaan sitä toista energiaa työntämään meitä eteenpäin kun me annamme sille vetovoimaa. Ehkä oikeiden vastakkaisten voimien kohdatessa ne todella vetävät toisiaan puoleensa.
En halua yleistää, että rakkauden jaon täytyisi mennä aina niin, että mies rakastaa naista enemmän kuin nainen miestä, mutta kaipa se luonnollisesti niin menee vaikka kuinka feministisiä ollaan. Varsinkin jos mietitään suhteita, joissa molemmat ovat samaa sukupuolta, mites sitten? Onko silti olemassa feministinen ja maskuliinen voima? Vai voidaanko me olla sukupuolisesti neutraaleja, ilman rooleja ja taistelua rakkauden suuruudesta?

Viimeiset vuodet olen uskotellut itselleni, että mies on silloin sinun arvoisesi kun hän on valmis ylittämään kaikki vuoret sun vuokses. Tuo kaunis ajatus pitää nyt ainakin paikkansa.
Tämä mies, The Kid, olisi valmis mun vuoksi mihin vain.
Mutta tuo lausahdus jättää huomioimatta yhden seikan.
Jos minä en ole valmis tekemään miehen vuoksi mitä vaan, olenko mitä silloin hänen arvoisensa?

Hän sai mut uskomaan hän.

Hän on sellainen mies, joka puhuu kauniita sanoja, hymyilee ja katsoo minua syvälle jonnekkin tuonne kauas.
Hän on ruskeasilmäinen, minun pituinen, 28-vuotias, tatuoitu, tyylikäs ja kaunis mies.
Hän on mies joka on välillä niin hölmö, että nauran katketakseni.
Hän on oma itsesä.
Hän mm. pyykkipäivänään on kotonaan alasti... koska kaikki vaatteet ovat pyykissä.
Hänellä ei ole koskaan saldoa puhelimassa, kun se on sellanen vintage juttu.
Hän on muusikko, joka on välillä todella itsekeskeinen, mutta vain sen takia että omistaa sydämensä musiikille.
Hän on lahjakas.
Hänen mielestään on coolia että minäkin osaan jotain.
Hän on myös välillä todella yliromattinen- tosi  cheesy.
Hän tietää sen, nauraa sille ja jatkaa...
Hän kirjoitti mulle pari päivää sitten viestin:"Ajattelen sua jatkuvasti... Ajattelin tänään kuinka hienoa olis joskus olla sun poikaystävä".
----
Hän saa mun olon turvalliseksi.
Hänelle kerroin mitä mulle on käynyt menneessä ja hän piti mua hellästi sylissä ja sanoi, että olet turvassa.
Hänen kanssaan mentiin eilen loppuun saakka. Upeaa ja kaunista seksiä.
Hänen kanssaan kaikki on tapahtunut niin yllättävästi, nopeasti ja todella helposti. Ei kysymystäkään että ei nähtäisi mahdollisimman pian taas ja että tykätäänkö toisistamme.
Hänellä on omat ongelmansa.
Hän juo paljon ja polttaa päivittäin ruohoa. (..muusikko...)
Hän näkee mut kauniina, kun sanoin että itse en oo koskaan huumeita kokeillut,- ruohoa olen kokeillut- mutta en halua enään polttaa ja kerroin juovani todella vähän.
Hänen kanssaan voin olla kuka olen.
Hän voi olla mun kanssa se kuka on.
Hän on kaunis, hellä ja mielettömän hauska. En tiedä miten tässä käy. Jotain erityistä tämä on ja odotan innolla tulevaa.
Hän on the Kid.

(Hieno biisi, uskomaton musiikkivideo.)

Harvinaista hempeilyä ja juustoisia lauseita.

Tätä en oo kokenut pitkästä aikaa.
Helppoutta ja sitä että joku huutaa sun perään kuinka upeeta oli tutustua ja kuinka paljon hän ajattelee mua.

Tai kun joku niin upea ihminen haluaa tutustua juuri suhun.

Tänään kävelin aamu kymmeneltä keväisiä katuja kotiin, mua hymyillytti. Vietin yön The Kidin luona.
Päädyin sinne todella yllätyksen kautta.

Lähdin illalla ihan viattomasti jooga-tunnille, lökäreissä ja meikittä. Siitä hipsastiin ystävän kanssa teelle. Monen tunnin syvällisten keskusteluiden jälkeen päädyttiin siihen, että kävästään "kotimatkan" varrella olevassa bubissa. Siellä "sattuikin" olemaan The Kidin vetämä open-mike iltama.
Keskusteluiden, musiikin ja parin bissen jälkeen sain kutsun The Kidin luokse. Poitsu oli aika humalassa ja itse ihan selvänä, mutta mietin että nyt kyllä haluan mennä.
Kid lupasi olla yrittämättä harrastaa seksiä mun kanssa, mutta ei luvannut olla suutelemmatta.

Kommuunin ullakkohuoneisto oli täynnä soittimia, roskaa ja musiikkia. Kerroin pojalle kaukaisesta kotimaastani, soitin hieman SMG:tä ja hän sitten soitti hieman mua.
Älkää nytten kuitenkaan ymmärtäkö väärin, olin eilen mielestäni erittäin järkevä nainen.
Loppuun saakka ei menty.
Vaikka tunsin itteni todella turvalliseks ja mukavaks, pelkäsin vielä itteeni vanhojen kokemusten takia.
Ja koska ennen en oo kieltäytyny tällä tavalla ekalla kerralla, halusin testata toimiiko ekojen treffien seksikielto oikeasti. Tunsin että tä ei ollut vaan yhden yön juttu. Me tullaan tapaamaan uudestaan, joten mikä kiire meillä on. Ja saan sitten selitettyä rauhassa omat tarinani miehelle ennen kun mennään eteenpäin.

Tänään sain viestin: Ahh, I am thinking about you. x
Huhhuh. Aika kivaa tuommonen harvinainen hempeily ja satunnainen juustoisuus.

En tiedä miten tässä käy, mutta nyt oon todellakin valmis kaikkeen.

Because we are.

Mulla oli tänään mieletön ilta.
Se oli täynnä elämystä, naurua, ihmisiä, ihailua, hymyä ja filosofiaa.

Mun oli tarkoitus kirjottaa blogiin teksti siitä onko hyvä olla aina oma ittensä.
Jos on onko siitä mitään hyötyä, viekö se eteenpäin? Miten olla 100% se mitä on...?
Olin valmis jo kyseenalaistamaan tuon, mutta tämän illan jälkeen en enään halua.

Kaikki alkoi pari päivää sitten, kun sain viestin Lakupojalta;
"Mulla on pizza-bileet sunnuntaina, haluutko tulla?"
"Kuullostaa hyvältä!"

Tänään aloin miettiä tuota uudelleen. Aloin analysoimaan liikaa, mitä jos Lakupoika haluaa musta enemmän kuin kaveria... enkö sanonu tarpeeks selkeesti viimeks mitä haluan ja mitän en???
Mietin tulisko siitä kiusallista jos meen sinne ja siellä kaikkien kavereiden läsnäollessa joutuisin sanomaan; muttakun haluan olla vaan kaveri.
Päätin lähettää pojalle suoran kysymyksen: "haluan olla kaveri onko se sulle ok?"
Vastaukseksi sain: "Luulin että ollaan jo sovittu tämä juttu, kutsuin sut vaan kaverina. Jos ahdistaa tulla niin älä tule."

Nolotti. Olin stressaamaan jo liikaa siitä, että en voi olla enään  kaveri pojan kanssa. Lähettelen jo kaikille tuntemilleni miehille viestejä; MÄ OON VAAN SUN KAVERI EIKÖ NIIN?!?!?
Sanoin että anteeksi kun olen hölmö ja tietysti tulen.
Onneksi menin, se oli todella casualia, ihania ihmisiä ja hyvää pizzaa.

Pizza-juhlien jälkeen mun oli määrä tavata kaverit yhdellä keikalla.
Tai oikeastaan en tiennyt mihin olin menossa.
Viime viikolla menin kaverin kanssa ulos ja päädyttiin bubiin, jossa oli open-stage.
Sitä veti poika The Kid.
Mieleeni jäi kuinka lahjakas Kid oli, Kidin hymy ja miten hän kertoi ens sunnuntaina olevasta jutusta jossa hän aikoo soittaa... että tervetuloa vaan.

Tänään astuin taidekahvilan kellariin ja istuin katsomoon. Ensimmäinen show oli mielettömän paska teateatteriesitys, joka käsitteli jotenkin maailman syntyä ja transvestiitteja..... (?)
Ehkä kiusallisimman 30 min jälkeen lavalle astui The Kid. Ja yllätykseks yksin.
Pojalla oli taustanauha ja sen päälle se soitti kitaraa ja laulo.
Oli vaikea hengittää.
Se oli jotain niin uutta ja jotain niin vaikuttavaa.
Se anto lavalla kaikkensa ja omisti sen koko lavan omalla itsellään ja karismallaan.
En oo vähään aikaan ihannoinu ketään niin paljon.

Parin hämmentävän ja riemastuttavan esityksen jälkeen illan ohjelmisto oli ohi. Oli aika mennä muualle.
Mutta ennen  kuin ennätettiin lähetä... The Kid tuli ja sopersi jotain vapaista päivistä ja että jos haluisin nähä kaupunkia ja jos antaisin hänelle puhelimen niin laittaisi siihen numeron ja voisin sitten soittaa jos tulee tysää..

Tunnen ja tunsin koko illan olevani just oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Ja tänne päädyin tekemällä juuri niin kuin halusin, seruasin intuitiota ja otin askelen tuntemattomaan.
Se mitä The Kid teki siellä lavalla on se mitä jokaisen pitäis tehdä aina arjessa.
Meidän pitää päästää irti, kuunnella meitä ja ympäröivää maailmaa,
niin me löydetään se paikka jossa meidän kuuluu olla just sillä hetkellä.

Haavotuin tai en.

Pari vuotta sitten mä lupasin ittelleni, että jos ikinä mulle tulee sellanen olo että haluan tehdä jotain, ni mä teen sen. Vaikka se olis kuinka omituinen tai pelottava. Koska hyvässä ja pahassa, se että me seurataan ja kuunnellaan meidän intuitiota johdattaa meidät sinne missä meidän kuuluu olla.
Tähän haluan uskoa ja tän oon jo tähän meneesä todennu toimivaksi.

Oon tehny elämässäni todella outoja asioita vain sen takia että mun sisäinen ääni sano tosi lujaa että "Ota itteäs niskasta kiinni ja tee se!".
Ja näiden tekojen takia mä olen päätynyt mitä upeimpiin elämyksiin ja hetkiin.

Tänään mä halusin löytää Trainspottingin netistä ja lähettää hänelle viestin. Halusin ilmasta pojalle kuinka upea hän oli ja miten hän teki muhun vaikutuksen.

Päätin tehdä viestistä lyhyen ja ytimekkään. Ei mitään muuta. Ei kysymyksiä tai odotusta jatkoon. En halunnut edes lisätä fb:ssä kaveriksi.
Halusin yhä pitää hänet siinä hetkessä, jossa me tavattiin. Niin että hän ei olis mulle mitään muuta kuin se hetki.

Lähetin viestin n. tunti sitten.

 Ja nyt huomasin että oon niin helvetin nainen.
Tietysti mä odotan että se vastaa!
Sain jotenkin itteni huijattua ajattelemaan, että en välitä vastaako se vai ei.

Tä on samanlainen efekti kuin salaisuudet.
Jos meillä on salaisuus, jota me ei todellakaan haluta kertoa kenellekkään me kuitenkin kerrotaan se jollekulle jossain tilanteessa. Ja perään mainitaan;" tä oli sitten salaisuus, eli shhhh!!".
Todellisuudessa me halutaan että salaisuus tulee ilmi, jos me se sanotaan ääneen.
Jos haluat asian todella pysyvän salassa, et sitä koskaan kenellekkään kerro.

Mielenkiintosta on miten pystyin huijaamaan itteäni.
Mulla on nyt melko yksinäinen kausi menossa, ei oo paljoa tekemistä ja ajatukset pyörii paljon rakkauden ympärillä.
Tietysti jos mä tapaan upean ihmisen, mä toivon parasta.
Ehkä coolin ja tavottamattoman esittäminen on vaan mun suojakeino olla
haavottamatta itteäni
taas.

Ja kuitenkin.... haavotuin tai en, uskon näin sen kuuluu mennä.

Hyvä ja vapaa.

Eilen päätin, että en jaksa. Ja tajusin, että eihän mun tarvitse jaksaa. 

Lähdettiin tyttöjen kanssa tanssimaan. Kun olin peilin edessä laittautumassa, tajusin mihin mun liika aika on ajanut mut. Naureskelin saaneeni miehistä uuden harrastuksen tekemisenpuutteessa ja kaikenlaisessa muussakin puutteessa. Mutta todellisuudessa oon ajanut itteni ahdistumaan pienistä asioista ja miehistä jotka ei koskaan tuu viemään mun sydäntä.

Kaikki me halutaan tässä elämässä olla rakastettuja ja me halutaan joku tuohon viereen kertomaan kuinka paljon me tuodaan onnea olemassaolollamme. 

Mä haluan tuota, mutta nyt otan taas itteäni hihasta kiinni ja muistutan ittelleni, että mikään ei tuu pakottamalla. 

Peiliin katsottuani laitoin meikkisiveltimen syrjään ja näpyttelin Hymylle viestin. Siinä sanoin, että haluan jonkinlaisen vastauksen; näkeekö hän että meidän välille voi koskaan tulla mitään vai ei. 

Hymy vastasi, että ei näe. Mutta voidaanko olla kavereita.

Se oli juuri sitä mitä tarvitsinkin. Suora vastaus. Kenenkään ei tarvitse roikkua tunteissaan kiinni. 

Baari oli täynnä komeita miehiä. 

Katselin, vilkuilin ja nuuskin. 

Jokin tuntui erillaiselta. Mua ei aidosti kiinnostanut. En jaksanut. 

Halusin tanssia ystävätterieni kanssa, mutta molepien suut olivat liimautuneet kiinni espanjalaisten poitsujen huuliin.

Päätin siis jamitella yksikseni ja pitää upean illan kaikesta huolimatta.

Koin todella suurta mielihyvää, kun miesten iskiessä vetäsin huuleni vinoon hymyyn ja käänsin selkää. Annoin lantioni heilua pelkästään musiikille ja itselleni. 

Baarin sulkeuduttua ja leidejeni juostessa miesten kanssa käsi kädessä lähimpään sänkyyn, päätin lähteä kotiin. Matkani kuitenkin pysähtyi nopeaan.

Tapasin kadulla pari kaveria, jotka olivat lähdössä isolla porukalla jatkoille. En tietenkään kieltäytynyt kutsusta. 

Siellä tapasin Trainspottingin 

(näyttää aivan Ewan McGregorin hahmolta kyseisessä leffassa). 

Ja sen tapaamisen myötä tajusin mitä mä rakkaudelta haluan ja mitä mä tarvitsen. 

Mä haluan vapautta, yhteyttä ja hauskuutta.

Miten noin perus asiat unohtuu meiltä niin helposti. 

Hymyn kanssa kun olin ulkona, mikään noista basic asioista ei toteutunut läheskään tyydyttävästi. 

Trainspottingissa oli jotain sitä mikä sai mut katsomaan jätkää suu ammollaan.

Ihan mielettömän friikki tyyppi, mutta siinä oli luonetta. 

Tunsin itteni erillaiseks. En jasanu yrittää mitään. Päätin olla niin aito itteni kun vaan voin olla. 

Huomasin tuntevani itteni niin hyväksi ja vapaaksi.

Aamu yhdeksältä kun kävelin kotia kohti, mua hymyillytti vieläkin. 

Koko ilta oli ihan absurdi, uskomattomaton ja nautin kaikesta enemmän ku mistään pitkään aikaan.

Tajusin myös että mulla ei oo mitään yhteistietoja Trainspottiin.

En ehkä halua tietää hänestä sen enempää.

Ehkä hän oli niitä hetkiä, joitka me varjellaan visusti jossain syvällä ja palataan sinne kun halutaan hymyillä.

Haluan pitää ton muiston tollasena ja haluan uskoa että tuo mies oli mulle muistutus siitä todellisesta rakkaudesta, joka häämöttää vielä jossain tuolla tulevaisuudessa.