Roihuuko sulla?

Mieleeni tuli tämmönen juttu:

Viime vuonna kävin treffeillä yhen Herra Sävelen kanssa.
Olin hivenen tuiterissa baarin lautapelihyllyn luona valitsemassa seurueelleni viihdettä -> kompuroin -> pelit pitkin lattioita -> sankari ilmestyy hädässä -> yksi treffikutsu.Oli hauskaa, paljon puhuttavaa ja mallikelpoiset treffit olivat siinä. Mutta PLÄÄH.

Parisen viikkoa kului ja keskusteluja ystävieni kanssa käytiin läpi. Pitäisikö meidän vielä tavata? Kämppikseni tokaisi tuohon: "Ehkä sulla on liian suuret vaatimukset? Et tunne tota jätkää vielä yhtään, yks tapaaminen ei kerro tarpeeks. Miks et antais sille ees mahdollisuutta?".

Niin. Ehkä tuomitsen miehet liian nopeasti. Ehkä mun pitäisikin tutustua paremmin, antaa ajan kulua ja katsoa vaikka tuosta tulevaisuudessa tulisikin jotain.
Soitin meille toisen tapaamisen. Se oli taas mukavaa, mutta ei. Ei vain tuntunut oikealta. Miksi tuhlaisin meidän molempien aikaa yrittämällä tehdä mahdottomasta mahdollista.

Tuon tapauksen jälkeen en ole hyväksynyt treffikutsuja, jos olen ensivaikutelmasta jo päätellyt että kivaa juu, mutta ei tästä ikinä mitään tuu.
Jos tapaa kiinnostavan tyypin, niin kyllä sen itsestään huomaa. Miksi siis edes lähteä pelaamaan treffeilypelejä, jos paloa ei ole.
Nyt olen löytänyt tyypin johon on paloa... nyt oikein roihuaa!

Me ei olla paljoakaan pidetty yhteyttä mr. Tatskan kanssa treffien jälkeen. Pari tekstaria siltä tuli seuraavana päivänä, mitään muuta ei. Päätin olla kiinnostumatta. Halusin nohtaa koko tyypin, jotta elämä olisi ollut helpompaa. Ja kaikki  sen takia, koska SE ei soita ja pyydä mua jonnekkin.
Huoh, olen niin nainen.

Nyt kun kerrankin pidän jostain tyypistä, niin miksi en pyytäisi sitä ulos ja olisi kerrankin se aktiivinen puoli. Tekisin oikein töitä sen eteen, että saisin tietää roihuaako siellä toisellakin puolella!
(Nyt ymmärrän miksi miehet yleensä hoitavat tämän puolen... tietämättömyyden tuska on perseestä.)
Aikaisemmin olen aina ollut itse päättämässä vastaanko miehen viestiin vai en.
Nyt joudun nätisi odottamaan ja toivomaan että hän antaa minulle mahdollisuuden.

 No tänään tuli vastustamaton tarve nähä mr. Tatska. Lähetin viestin, johon en saanut vastausta, mutta jonka johdosta herra saapui työpaikalleni. Siinä rupattelimme jonkin tovin ja sitten se lähti.
Sain mr. Tatska kiintiöni taas täyteen joksikin aikaa.

Taidan siis ollakkin nainen, joka vaatii paljon ja tuomitsee helposti:
Joka vaatii spontaaniutta, jännitystä ja vapautta. Joka tuomitsee uudessa tuttavuudessa ne piirteet, jotka tietää itsestään puuttuvan ja tulevaisuudessa toisessa kyllästyttävän.

Ehkä Mr. Tatska on kaikkea tuota mitä vaadin ja se tekeekin hänestä niin helkkarin mielenkiintoisen.

Kiitos kaunis!

Saksalainen lähtee takaisin omiensa pariin ensi viikonloppunna.

Aluksi kun me tavattiin, mua kiehto hänessä niin moni asia. Se miten se katso mua, se miten kerto asioita, sen salamyhkäisyys.... ja seksi.

Ajanmyötä meidän suhde on muuttunut. Ennne pystyttiin puhumaan kaikesta, nyt ei enään jaksa. Ennen keskityttiin toisiimme, nyt kaikki muu tuntuu mielenkiintosemmalta. Ennen seksiin liittyi aina mielenkiintoisia keskusteluja, kiihkoa ja rajojen rikkomista, nyt se toistaa samaa kaavaa... ilman sitä jotain.  Ennen kun kävimme kävelyllä, kokkasimme tai yleisesti vaan hengasimme, keskustelut antoivat paljon. Nyt ei ole enään mitään sanottavaa.
 Tunnen itteni ilkeäksi ja sydämmettömäksi naiseksi, joka ei anna hänelle ansaitsemaansa välittämistä.

Näin se kuitenkin menee. Niin kuin alussa vannoimme toisillemme, emme ole mitään muuta kuin kavereita. Joskus kavereista tarvitsee hieman lomaa, jotta ystävyydestä voisi taas nauttia.

Kun Saksalainen ensi viikonloppuna lähtee, loppuu meidänkin outo ystävyys. Sen jälkeen se jatkuu aivan uudenlaisena, aitona ystävyytenä. Siihen ei kuulu enään satunnaiset kuksimiset, vaan oikeat keskustelut siitä mitä kuuluu. 

Se taitaa olla se miksi olen väsynyt ja ärsyyntyt häneen. Kaipaan joko oikeaa rakkautta tai todellista ystävyttä. Niiden välimuoto toimii, mutta ei näin tiiviinä. Näen Saksalaista joka viikko ja tiedän ettei luvassa ole enään mitään muuta kuin kiihkon ajamaa nusauttamista... se ei riitä ja nyt sen tajuan. 

Saksalainen on antanut mulle paljon. Kirjaimellisesti ja muutenkin. Olen oppinu itsestäni niin paljon tän kesän aikana, siitä miksi seksi on ollut aina niin pelottavaa ja että se voi oikeesti olla ihan mahtavaa. Ennen olin pelokas ja epävarma. Tuo mies oli juuri sitä kaikkea mitä tarvitsin... ihmisen johon voin luottaa, jonka kanssa voin tutkia tätä kummallista asiaa. Saksalainen on kertoi myös, kuinka paljon olen vaikuttanut häneen. Olen ensimmäinen ihminen, jolle se on voinut kertoa kaiken. Jolle voi sanoa peloista ja toiveista. Hän on myös tajunnut tämän meidän jutun aikana, miksi on aina aikaisemmin ajautunut seurustelemaan vaikka se ei ole tuntunut pohjimmiltaan oikealta.


Meidän kohtaaminen kesti vain 5kk, joka elämän skaalassa on todella lyhyt aika. Mutta tuossa tiiviissä ajassa me ollaan opittu toisiltamme todella paljon. Nuo opitut asiat auttaa tulevaisuuden monissa suhteissa ja elämän pyörteissä.  

Siis kiitos kaunis ja kumarrus, ihana Saksalainen!

Pidän susta, tyhmä.

                                              Spotify: Tv-resistori, Pidän susta, tyhmä

Hei tyhmä mies (mr. Tatska),

Oot ihan tyhmä kun sut nyt tapasin. Ihan väärin meni nyt tämä homma. Olisit tullut vasta sitten joskus.
En halua susta tykätä tämän kauempaa. Olen lähdössä pois, sinä et.
Nyt jo olet vienyt liikaa. Enempää en anna!
Viet päivässä ainakin 72 min, kun ajattelen naamaasi, käsiäsi ja sitä pirun hymyäsi.
Joudun päivittäin punastumaan monta kertaa, joka kerran kun saan viestin ja toivon sen olevan sinulta.
Kadulla katson ympärilleni ja kuvittelen meidät törmäävän. Törmäävän kuin romanttisen komedian kauniit ja rohkeat.

Onneksi olen tehnyt päätöksen. Poikkeuksen aivoillenni, jotka tukevat Justinin mottoa:"Never say never"
... En tykkää susta enään.
En käytä ainuttakaan minuuttia punastumiseen, miettimiseen tai haaveiluun.
Olen androidi, joka nollaa muistin alottaakseen alusta.

Joten heihei ja hyvää elämää!

With antilove:
Maailman vahvin nalle. Tyttö joka lähtee mukaasi heti, jos vain pyydät
... mutta joka kieltää olemassaolosi siihen saakka.

Mmmm.... maraboy

Olen erikoinen. En pidä suklaasta.

Kun katson naisia jotka avaavat suklaalevyn henkeä pidätellen ja naksauttavat levystä suuhun sopivasti sujahtavan palan, nauttien siitä silmät kiinni maiskutellen.. tottakai olen kateellinen!
Olen tosissani yrittänyt opetella tavoille ja testata voisinko muuttaa elämäni. Syön pari kertaa viikossa palan tuota tummaa paholaista. Vihaan sitä.
Jäänkö jostain paitsi? Endorfiini pöllyissä on sitten suklaisesti tyydytetty?


Tätä voi myös verrata miehiin. Ehkä se on syy miksi tapaan ihania miehiä, mutta kukaan ei ole niin maukas että hänen kokonaan söisin.

Taidan odottaa omaa sokerikultaani.
Herkullista salmiakkimiestä joka vie minut mennessää... eikä minun tarvitse opetella suklaan syöntiä enään koskaan.

Hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa.

Kello on nyt 20.35. Saavuin juuri treffeiltä mr. Tatskan kanssa.

Ne meni täydellisesti. ?

Mua jännitti ihan hirveetsi koko viime viikon. Vielä tänään tunsin perhosten lepattelua vatsani pohjalla. Kaikki tämä katosi, kuin sain ensimmäiset sanat oksennettua esille.
Oltiin kuin tuttuja pitkän ajan takaa. Ensimmäisestä halauksesta saakka juttua riitti, naurettiin ja pidettiin hauskaa.
Ensin huvipuistossa kävelyä ja hassuille jutuille nauramista. Sitten vuoristoradassa kiljumista. Tämän jälkeen kävelimme pitkän matkan vain päätyäksemme ihanaan baariin puutalolähiön keskelle. Lähdimme, halasimme ja sanoimme että nähdää.

Matkat ei tuntuneet pitkiltä. Seura tuntui hyvältä.

Puhuimme paljon siitä, miten me molemmat ajattelemme elämän olevan ennalta tuntematonta loputtomasti tutkittavaa ihmemaata. Ei voi koskaan tietää missä on minuutin päässä... tai viidenvuoden päästä. Pitää vaan mennä aina sinne minne nenä milloinkin osoittaa.
Koska tämä ajatusmalli on mulle ja sille yhteinen, niin meidänkään tulevaisuudesta ei voi ennustaa mitään.
Tuleeko meistä ystäviä... tuleeko meistä kadulla moikaavia tuttuja... tuleeko meistä rakastavaisia?

Toisaalta... en halua tietää. En halua sitä parasta ja ihaninta asiaa, koska lähden maasta tammikussa. Mutta en halua olla ottamatta selvää olisiko sellainen tulevaisuus myös yksi mahdollisuus!
Koskaan ei saa suunnitella liikaa. Liika päättäminen voi olla tuskallista.
Mutta tällä hetkellä tietämättömyys on helvetillistä.
Tietysti sisimpäni huutaa tietoa siitä, tuleeko olemaan toinen tapaaminen!
Tietysti haluan tietää oliko tämä tapaaminen hänelle yhtä hieno kuin mulle!
Tietysti janoan vastauksia siitä, onko tämä sisälmyksiä vääntävä tunne järkevää..
   vai pitäisikö se vain tukahduttaa vielä kun siihen on mahdollisuus?

Aika näyttää ja asiat tapahtuu kuin on tapahtuakseen....
joojoo, eiks kaikki vois vaan tapahtua nopeasti, juuri niin kuin me ollaan se suunniteltu ja vielä paremmin?!?

DeVotchka- How it ends

Three little birds. Pitch by my doorstep

Voinko pilata kaiken liiallisella jahkaamisella, vai onko sekin vain osa minua?

Jahkaaminen aiheuttaa usein ylisuuria odotuksia ja asettaa käyttäytymispaineita. Me kaikki tiedetään ne viikot ennen H-hetkeä. Viikon aikana ennättää käydä tulevan tapahtuman moneen kertaan kokonaisuudessaan läpi. Aivoihin muodostuu pastillinsävyinen kuva täydellisestä säästä, rennosta ja samaan aikaan tyrmääväästä asukokonaisuudesta, finnittömästä naamasta, kultaisen lainehtivasta Tähkäpää-tukasta....  Ja tietysti dialogista, joka virtaa sulavasti suusta suuhun fiksuna, filmaattisena ja hullunhauskana!
Kun painajaisyön jälkeinen The-aamu koittaa, näppylät on varmasti naamassa ja sydän hytkymässä rinnassa kuin ju-ju-junge drum. Siihen se kaikki valmistautuminen sitten hukkuukin. Viimein! Treffeillä olet filmaattisessa liian kireässä pikkumustassasi prinssisi edessä puhumassa fiksuudesta kadonneena luonnonvarana. Voi että kun naurattaa niin helvetisti. Siinä sitä sitten ollaan ja istutaan pakolliset 2h puhumassa ainoista  yhteisistä puheenaiheista. Todennäköisesti keskustelu pyörii miehen sinun ikäisen pikkusiskon ja vuoden 2006 Ruis Rockin välillä. Syvemmälle ei vain pääse ja enään ei oikein kinnostakkaan. (Häivähdys tositarinaa. Siitä sitten lisää myöhemmin).

Sovin tänään treffit mr. Tatskan kanssa ens viikonlopuks. Päätin ottaa asenteen, että hän on ihan kaveri vain. Myöhemmästä en voi sanoa, tälle viikolle tuo päätös lähinnä on. Haluan ottaa kaiken nyt stressaamatta, jahkaamatta ja pelaamatta.
En sorru tällä kertaa perinteiseen parin metsästyspeliin:"deitti-pallonheittoon". Siihen kuuluu jatkuvat pohdinnat ja juonittelu; Jos mä soitan nyt sille, niin luuleeko se että mä tykkään enemmän ku oikeesti, kun kyllä tykkään, mutta jos lähetän tän viidennen viestin niin oonko epätoivonen, miksei se vastaa, onko sillä joku muu, esitti vaan tykkäävänsä, paska äijä, odotan viis päivää ennen ku lähetän uuden viestin...
Kaikki tuollainen loppuu nyt. Miksi pitäis alkaa ihastuttavaa ihmistä kohtaan käyttäytymään kuin idiootti? Kaverina lähestyminen on nyt in.
En juonitellu ja odotellu sen soittoa. Soitin ihan itse, isotyttö kun huomasin olevani. Esitin asiani hatusta vetäen, en lapulle kirjotetusta muistisanoista.
Treffeille suunnittelin joatin hauskaa, mitä oon koko kesän halunnu tehdä enkä oo kenenkään kanssa vielä ehtiny. Vien sen Linnanmäen vanhaan vuoristorataan ajelulle ja kesän alussa ostetut katuliidut sujautan kassinpohjalle jos saisin ne vihdoinki  käyttöön. Ei saa sunnitella liikaa.

JepsJeps. Jätän kaikki valmistelut ja paniikit suosiolla väliin. Koitan mennä treffeille niin omana hassuna ittenäni, kuin vaan on mahdollista.
Jos ei pidä niin ei pidä.
Jos en pidä niin en pidä.

Otetaans selvää!
PUSS!

Hormonit on bitch.

Tunnistatteko naiset tämän tunteen:

Heräät vapaapäivänä myöhään, makaat sängyssä katsellen taivaalle. Keho tuntuu raskaalta ja on mahdotonta nousta ylös. Haluat ottaa kylvyn laventelissa, tuoksua siltä koko loppuelämäsi, vaipua ammeen pohjaan ja toivoa että vesi pysyisi lämpimänä piteempään. Haluat olla iloinen, kauneutta loistava ja hauska. Kaikki tuntuu elämää suuremmalta. Haluat olla yksin, mutta samaan aikaan kymmenien ihmiset seurassa.

Olen sinkku ja tämä tunne tuntuu välillä murskaavalta. Ei ole ketää jolle voisi soittaa ja itkeä unehdettuaan ostaa appelssiinimehua, huonoa tuuria bingossa tai koirankakkaa kengässä.
Silloin tunnen olevani niin yksin.
 Samalla tiedän ympärilläni olevan runsain määrin rakastavia ystäviä. Vällillä se vain ei riitä. Välillä ei vain auta lause; "kyllä sä vielä sen löydät..."

Onneksi seuraavana päivänä uskon taas optimismin voimaan, uskon että siellä se joku mua odottelee. Vajoan ammeen pohjaan ja hymyilen elämälle.