Ne meni täydellisesti. ?
Mua jännitti ihan hirveetsi koko viime viikon. Vielä tänään tunsin perhosten lepattelua vatsani pohjalla. Kaikki tämä katosi, kuin sain ensimmäiset sanat oksennettua esille.
Oltiin kuin tuttuja pitkän ajan takaa. Ensimmäisestä halauksesta saakka juttua riitti, naurettiin ja pidettiin hauskaa.
Ensin huvipuistossa kävelyä ja hassuille jutuille nauramista. Sitten vuoristoradassa kiljumista. Tämän jälkeen kävelimme pitkän matkan vain päätyäksemme ihanaan baariin puutalolähiön keskelle. Lähdimme, halasimme ja sanoimme että nähdää.
Matkat ei tuntuneet pitkiltä. Seura tuntui hyvältä.
Puhuimme paljon siitä, miten me molemmat ajattelemme elämän olevan ennalta tuntematonta loputtomasti tutkittavaa ihmemaata. Ei voi koskaan tietää missä on minuutin päässä... tai viidenvuoden päästä. Pitää vaan mennä aina sinne minne nenä milloinkin osoittaa.
Koska tämä ajatusmalli on mulle ja sille yhteinen, niin meidänkään tulevaisuudesta ei voi ennustaa mitään.
Tuleeko meistä ystäviä... tuleeko meistä kadulla moikaavia tuttuja... tuleeko meistä rakastavaisia?
Toisaalta... en halua tietää. En halua sitä parasta ja ihaninta asiaa, koska lähden maasta tammikussa. Mutta en halua olla ottamatta selvää olisiko sellainen tulevaisuus myös yksi mahdollisuus!
Koskaan ei saa suunnitella liikaa. Liika päättäminen voi olla tuskallista.
Mutta tällä hetkellä tietämättömyys on helvetillistä.
Tietysti sisimpäni huutaa tietoa siitä, tuleeko olemaan toinen tapaaminen!
Tietysti haluan tietää oliko tämä tapaaminen hänelle yhtä hieno kuin mulle!
Tietysti janoan vastauksia siitä, onko tämä sisälmyksiä vääntävä tunne järkevää..
vai pitäisikö se vain tukahduttaa vielä kun siihen on mahdollisuus?
Aika näyttää ja asiat tapahtuu kuin on tapahtuakseen....
joojoo, eiks kaikki vois vaan tapahtua nopeasti, juuri niin kuin me ollaan se suunniteltu ja vielä paremmin?!?
DeVotchka- How it ends
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti